Sue
Indierockpunkmetalzine
HUHTIKUU 2006
backyard babies the gathering radiopuhelimet impaled nazarene korpiklaani kemopetrol tv-resistori lemonator suburban tribe teräsbetoni
timo rautiainen
-- kaikki alkaa nollasta --
1
2
3
INKLUDES
Ainoa Suomen keikka tänä kesänä!
HIM
KORN
KATSO viimehetken tuoreimmat tiedot netistä! www.provinssi.fi
Strapping Young Lad
TheArk
Soulfly
Bullet for My Valentine Within Temptation
06 Newsflash 10 Timo Rautiainen 12 Kemopetrol 14 Radiopuhelimet 15 Jukka Poika 16 Backyard Babies 17 Baby Woodrose 18 Lemonator 19 Appendix 20 Sadetanssi, RobinCosmos, Stella 22 The Gathering 24 Suburban Tribe 26 Poets Of The Fall 27 Tv Resistori 28 Rautamaailma 31 SFP Uutiset ja SetäJussinTupa 32 Teräsbetonin taisteluvalmistelut 34 Impaled Nazarene 35 Korpiklaani 36 Pain Confessor 37 45 Degree Woman 39 SFP Arviot 42 Arviot 48 Ensi-iltaelokuva-arviot 49 Dvdarviot 50 QuizOn, Rivien välissä ja Popaddiktin vieroitusoireet 51 Tilauskuponki
Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Avustajat: Jarkko Fräntilä, Laura Gröndahl, Markku Halme, Lotta Heikkeri, Jussi Helenius, Panu Hietaneva, Olli Hänninen, Noora Isoeskeli, Kimmo Jaramo, Noora Jussila, Katariina Kantola, Vesa Kataisto, Jarno Koskinen, Jussi Lahtonen, Mikko Lappalainen, Kivi Larmola, Jouko Lehtinen, Oskari Lehtinen, Esa Linna, Aku-Tuomas Mattila, Mirko Metsola, Marjut Mutanen, Jyrki Mäkelä, Miki Peltola, Jani Sipilä, Janne Sundqvist, Jenna Sutela, Pirita Söderholm, Jukka Taskinen, Tomi Tuominen, Pauliina Tuomola, Volvo-Pete (ATK-huolto), Valtteri Väkevä, Juha Wakonen, Nalle Österman Ulkoasu: Kimmo Nurminen Julkaisija: Kustannusosakeyhtiö Kärki Toimitusjohtaja: Jukka Taskinen Ilmoitusmyynti (Turku): Laura Gröndahl puh. 0400 - 789916 email: laura.grondahl@sue.fi Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 22 euroa/12nroa Tilaukset: 09 - 7732310 email: jukka.taskinen@sue.fi Painopaikka: SanomaPrint, Hämeen Paino Oy Forssa 2006 ISSN 1238 - 1853 Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kari Heikonen, Eerikinkatu 44 LH 3-4, 00180 HKI puh. 09 - 6813 2930 / 050 - 3316748
www.tiketti.fi
Kolmen päivän lippu Kaksi päivää (la-su) Perjantai Lauantai Sunnuntai
79 E 65 E 40 E 55 E 40 E
4
passionworks blue play
Kauan odotettu kakkosalbumi kaupoissa 26.4. Sisältää singlelistan ykköshitin Falling www.passionworksmusic.com | Jakelu
5
TIMO RAUTIAINEN
KAIKKI ALKAA NOLLASTA
Timo Rautiainen sai huomata, että menestyneinkin ura saattaa johtaa umpikujaan. Ahkeran suunnistamisen jälkeen edessä siintää Sarvivuori, mutta sen huipulle noustaan juurelta.
"Mä vaan... haluaisin kuulla hyvät suomenkieliset sanat johonkin hevibiisiin", kuittasi Zero Nine -yhtyeen laulaja Kepa Salmirinne keskustelun parinkymmenen vuoden takaisessa televisio-ohjelmassa, jossa ruodittiin nuorisoa tuolloin villinneen heavy rockin olemusta. Toimittaja oli heittänyt ilmaan kysymyksen siitä, voisiko heviä tehdä suomeksi. Toki se periaatteessa oli mahdollista, mutta käytännössä melko absurdi idea ja tottahan se on, että tuohon aikaan toiminnassa olleet suomenkieliset hevibändit todellakin vahvistivat säännön. Timo Rautiainen ei katsonut sitä ohjelmaa. Joitakin vuosia myöhemmin Rautiaisen bändi Lyijykomppania todisti levyillään, että uskottavaa raskasta rockia voi tehdä suomen kielellä. Sen jälkeen Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus luotsasi suomenkielisen hevin valtavirtaan. Ennen telakalle jäämistään Niskalaukaus myi pitkästi toistasataatuhatta levyä ja siitti aikamoisen liudan musiikillisia perillisiä. Nyt Timo Rautiainen istuu kahvittelemassa King Foo Entertainmentin tiloissa Helsingin Fredrikinkadulla. Hänen takanaan kimmeltää rivistö kulta- ja platinalevyjä. Pöydällä lojuu Rautiaisen ensimmäinen soololevy Sarvivuori, jonka Sue on saanut kuultavakseen medioista ensimmäisenä. En minä koskaan ajatellut, että hevi ja suomen kieli olisivat jotenkin erikoinen yhdistelmä. Suomi tuntui ainoalta vaihtoehdolta, koska kuuntelen monenlaista musiikkia, ja koska omat tekeleeni ovat niin yksinkertaista musiikkia. Ja englantia en osaa lausua, Rautiainen nauraa. Sinä olet myös tehnyt hevistä yleisesti hyväksyttävämpää. Monia isiä ja äitejä varmasti ilahdutti se, että teinin julistekokoelmaan ilmestyi aikuinen, vastuulliseen ammattiin koulutettu perheellinen mies, jonka elämänarvot eivät ilmene hautakivien kaateluna. Olenhan mä varmaan tehnyt hevistä enemmän koko kansan musiikkia. Meikäläinen kai on vastakohta kaikelle sille, mihin hevi perustuu. Sarvivuoren kannessakin on sympaattisia koiria, koska koirat on reilua porukkaa, kuten Veikko Huovinen sanoisi. Hain kanteen älykästä vastakohtaa hevileuhotukselle, jossa ollaan synkän näköisiä. Impaled Nazarenen Luttiselle lähettäisin semmoiset terveiset, että muistahan lukea läksyt. Ensimmäisiä julkisia merkkejä siitä, että suomenkielinen hevi saattaisi olla yleisesti hyväksyttävä taiteen ja viihteen muoto oli se, kun Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus sai TV1:n Valopilkku-kulttuuripalkinnon vuonna 2002. Se oli kuin olisi ääneen myönnetty, että tässähän voi periaatteessa olla järkeä. Siinä vaiheessa kaapista ulos tulijoita oli yleisössä jo jonkin verran. Samaan aikaan osa vanhoista kuuntelijoista lähti pois, koska eivät voineet enää kuunnella musiikkia, jota mummotkin kuuntelee. Heidän olisi ollut hyvä muistaa, että rock on ollut jo todella pitkään myös paljon muuta kuin nuorisokapinaa. On joo. Minusta on hirmu hauskaa ja aika jännää, että vaikka vuodet vierivät, niin Suomessa se suurin kapina ja radikaalius löytyy edelleen Tuomari Nurmion musiikista. tä olin vain töissä sillä bändillä. Se on hassu asenne se. Jälkeenpäin on tajunnut senkin, minkälaisen Niskalaukaus-suodattimen läpi sen viimeisen levyn, Kylmän tilan, biisit tehtiin. Me yritettiin tehdä itsemme näköinen levy. Kun ei enää uskalla ottaa radikaaleja riskejä sen takia, että musiikin pitää kuulostaa sille ja tälle, niin saatanan metässähän siinä vaiheessa ollaan. Kyse on siitä, minkä tien valitsee. Mä en halua sellaista kohtaloa, että hyvien levyjen jälkeen tehdään kolme paskaa levyä ja sitten jäädään yhden viisun vangiksi. Lopulta homma hiipuu siihen, että pari bändin heppua soittaa vanhoja biisejä akustisesti irkkubaarissa. On helvetin säälittävää, jos ei pääse eroon entisestä maineestaan. Aina, kun joku vanha suosikki kertoo uusissa haastatteluissa, että mitä silloin joskus tapahtui, niin tekee mieli sanoa, että haloo, Kekkonen on kuollut. Mä en kuulu siihen musiikillisesti lahjakkaiden ihmisten eliittiin, joilla on helvetisti rakennuspalikoita, joilla jatkaa musiikin tekemistä. Mulla on kourallinen palikoita, ja mä yritän laittaa ne aina eri järjestykseen. Tällä hetkellä mä yritän löytää toisen pienen kasan palikoita, josta voi tehdä toisenlaisen kyhäelmän. teen en ole soitellut itsekseni niin paljon kuin viime vuoden aikana soittelin. Myös se oli hienoa, että kaikki on omissa käsissä. Ei tarvinnut ajatella sitä, että joutuuko toiset tekemään kynsin hampain sen, mitä minä ehdotan. Niskalaukauksen ensimmäisten levyjen kanssa oli sama fiilis kuin tämän levyn kanssa. Levyä tehdessä nälkä kasvoi, kun huomasi, että levystä tuli aika hyvä.
OTTAKAA TAI JÄTTÄKÄÄ
Timo Rautiaisella on noin 135 000 hyvää syytä olla hermostunut Sarvivuoren vastaanotosta. Tuo lukema on likimääräinen arvio siitä, kuinka paljon Trio Niskalaukauksen studioalbumit, saksankieliset julkaisut ja kokoelma ovat tähän mennessä yhteensä myyneet. Rautiainen kuitenkin kiistää, että edessä häämöttäisi minkäänlainen rima. Siitä on niin monta esimerkkiä olemassa, että kun menestyvän orkesterin laulusolisti lähtee tekemään soololevyä, niin myynti alkaa nollasta. Tässä tilanteessa on kuitenkin sellainen etu, että sinä olit myös Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen nimi ja kasvot. Totta kai on olemassa yhteys vanhaan, mutta yhtään mitään ei voi olettaa. Toivoisin vain, että tästä levystä saisi omansa pois. Että julkaisija, tämä meidän yhtiö King Foo Entertainment, saisi rahansa takaisin. Jos puhutaan vastaanotosta levyarvostelujen ja kritiikin mielessä, niin tunnetko olevasi enemmän yksin tämän levyn kuin Niskalaukauksen levyjen kanssa? Kyllä. Musiikintekijä puhuu paskaa jos väittää, että ei reagoi mitenkään saamaansa palautteeseen. Mutta ei minua muu ärsytä kuin se, jos kritiikkiä ei perustella oli se sitten positiivista tai negatiivista. Se on ärsyttävää, että on olemassa ennakkokäsitys, jolle haetaan levyltä todisteet, usein asiayhteydestä irrotettuna. Se ei ole reilua. Mutta kyllä siihen itsekin syyllistyy. Päättelee artistin ulkonäön tai lukemansa lehtijutun perusteella, että musiikin täytyy olla paskaa. Olen tietoisesti yrittänyt päästä irti tuollaisesta. Esimerkiksi Coldplay ja Samae Koskinen tökkivät ensi kuulemalla, mutta nykyään tykkään molemmista todella paljon. Samae Koskisen levy on minusta ehdottomasti vuoden parhaita. Rautiainen tähdentää, että Sarvivuori tehtiin miettimättä muiden mielipiteitä. Sinkkubiisi Punainen viivakin on melkein viisi minuuttia pitkä. Kaikki sanoivat, että pitää lyhentää ja pitää lyhentää, mutta meikäläinen uhkasi pistää sinkkuversioon vielä minuutin lisää. Nightwishin Nemon singleversiostakin puuttuu se kaikkein hienoin kohta, kliimaksi on leikattu pois. Ärsyttää semmoinen. Musiikin tekemisen ja esillepanon taustalla on kaksi linjausta. On niitä, jotka tekee kaiken radiosoittoa ja myyntiä silmällä pitäen. Sitten on niitä, jotka tekee mitä haluaa. Minä uskallan väittää, että en ole koskaan laskelmoinut, kääntänyt takkiani tai tehnyt myönnytyksiä sen suhteen, mitä itse haluan tehdä. Näin ainakin olen itselleni uskotellut. Mutta ei tämä niin vakavaa ole. Loppujen lopuksi elämässä on aika vähän asioita, jotka pitää ottaa tosissaan. Teksti: Ari Väntänen Kuva: Toni Härkönen
ULOS UMPIKUJASTA
Ajatus Trio Niskalaukauksen telakoitumisesta kyti Timo Rautaisen mielessä pitkään. Ensimmäisen kerran se tuli mieleen jo Rajaportti-levyn jälkeen vuonna 2002. Vääjäämättömäksi asia muuttui Trio Niskalaukauksen viimeisellä Saksan-kiertueella syksyllä 2004. Sillä reissulla sain ohtaani kirjoitettua tussilla sen asian ja pojillekin sanottua, että nyt täytyy pitää tauko, eikä kysymys ole parista kuukaudesta. Jatkosta ei sovittu. Miksi siinä niin kävi? Sitähän minä koko viime vuoden mietin. Ehkä siksi, että bändi teki kehityskaaren, jossa ei vielä ollut tapahtunut ylilyöntejä tai hölmöilyjä, joita olisi pitänyt jäljestäpäin katua. Toisaalta tuntui, että jos olisi aikonut jatkaa, se olisi ollut hirvittävän rakennemuutoksen paikka. Kun suurin suosio tuli, sanottava oli jo sanottu. Se oli entisen kääntelyä. Niskalaukaus kolusi yhden tien loppuun. Olisihan siinä varmasti mennyt muutama vuosi mukavasti. Olisi tehnyt pari levyä ja kovasti keikkoja. Bändi olisi ollut yritys, josta saa kuukausipalkkaa. Loppuvaiheessa Niskalaukaus jo olikin mulle väärällä tavalla työ. Ulkopuolistin itseni niin, et-
RIEMUKAS PALUU
Rautiainen on kasannut sooloprojektiaan varten varsin eksoottisen kokoonpanon. On soittotyyleiltään täysin vastakohtainen kitaristipari (ex-Children of Bodom Alexander Kuoppala ja yleismuusikko Peter Engberg), koskettimissa Nightwish-pomo Tuomas Holopainen ja rummuissa paremmin näyttelijänä tunnettu Jussi Lampi. Lähihistorian valossa hämmästyttävintä on kuitenkin se, että bassoa soittaa Trio Niskalaukauksen Nils Ursin. Etkö uskaltanut astua tyhjän päälle ilman tuttua ja turvallista miestä? En mä tukea hakenut. Ehkä Nilsin musiikillinen avarakatseisuus vaikutti. Aistin, että hän oli vilpittömän innostunut tällaisestakin musiikista. Lisäksi Nils asuu naapurissa ja kuuluu lähipiiriin, jonka kanssa voi keskustella näistä jutuista. Rautiainen kysyy, kuulostaako Sarvivuori mielestäni Trio Niskalaukaukselta. Vastaan, että välillä kuulostaa, välillä ei. Tunnistettava lauluääni ja melodiamaailma ovat tallella, mutta mukana on myös täysin uudenlaisia sävyjä etnosta kantriin. Etno on mun viimeisen vuoden villityksiä. Yksi viime vuoden soitetuimpia levyjäni on ruotsalaisen Garmarna-orkesterin Vedergällningen. Se kantribiisi, Sinulle, taas on tehty jo vuonna 1998. Myös soitinarsenaali on monipuolistunut. Sarvivuorella soivat muun muassa uudenlaiset kielisoittimet ("Peter soittaa hillitöntä määrää kilkuttimia, joiden nimiä en osaa lausua"). Ensimmäisestä mandoliinista se kierre alkoi. Nyt mulla on vissiin kolme mandoliinia, mandola ja irkkubuzuki eli oktaavimandoliini. Uudenlaiset soittimet ovat äärimmäisen inspiroivia. Niiden kautta löytää jotain uutta biisintekoon. Mikä on perustavin ero Niskalaukauksen viimeisen levyn ja Sarvivuoren tekemisen välillä? Tekemisen riemu. Biisintekeminen ei ole ikinä ollut näin mukavaa. Viiteentoista vuo-
VAIVATTOMAN HENGEN ALLA
10
11
diossa. Oikeaa jännitettä biiseihin haettiin kauan. Levytyksen jälkeen huomasi, että oho, tästähän tuli erikoisen kuuloinen. Seuraava levy Maalla (1993) suoristi Jäämeren taivuttelemat suuntaviivat, ja Radiopuhelimet siirtyi linjansa hakemisesta sen jalostamiseen. Yhtye levytti tasaiseen tahtiin: 90-luvulla julkaistiin vielä kriitikoita ihastuttanut Maasäteilyä (1995), toistaiseksi viimeisen miehistönvaihdoksen hämmentämä Avaruus (1997) ja seesteisempi Hiljaista! (1998).
PITÄÄKÖ TYPERYYDET RAPORTOIDA?
Radiopuhelimet on keikkaillut Suomen lisäksi Neuvostoliitossa ja Venäjällä, Itävallassa, Saksassa, Italiassa, Tanskassa, Ruotsissa, Norjassa, Unkarissa, Tsekissä, Belgiassa, Hollannissa ja Islannissa. Bändin aluevaltaukset eivät kuitenkaan ole olleet yksinomaan maantieteellisiä: Vuonna 1996 Radiopuhelimet esiintyi viiden viikon ajan loppuunmyydyille teatterikatsomoille Helsingissä Ylioppilasteatterin Kostamus-sinfoniassa. Tuolloinen teatterikärpäsen purema on sittemmin aiheuttanut vielä lastenja nuortennäytelmän Radiopuhelimet ja rockmusikaali Tommin. Teatterihommat lähtivät kasvamaan siitä, kun Kirkkopellon Esa pyysi meitä yllättäen mukaan Kostamus-sinfoniaan. Se passasi meille ja tuntui mahtavalta hommalta. Siellä me tutustuttiin Hurmeen Juhaan, jonka kanssa tehtiin Radiopuhelimet ja Tommi. Teatteri on meille uudenlaista tekemistä, mutta ei elinehto sille, että bändi jaksaisi jatkaa. Ei siinä ole mitään tarkoitushakuista. Nyt Juha Hurme on toimittanut Radiopuhelimista kertovan kirjan, jonka ovat kirjoittaneet bändin nykyiset jäsenet (Mällinen, Mäki, Raatikainen, basisti Antti Annunen ja kitaristi Ray Katz) ja joukko vierailevia kirjoittajia. Hurme toivoi kirjaan konflikteja, ja ymmärrän kyllä, että se olisi dramaturgisesti olennaista. Minusta se kuitenkin oli aika hankala vaatimus. Jos ei saa suoraan päin naamaa sanottua jotain, niin on se hölmöä kirjoittaa siitä selän takana. Kyllä kirjaan ristiriitojakin saatiin, mutta ei kaikkea viitti kertoa. Kaikki mokailee ja puhuu ja tekee typeryyksiä. Mitä arvoa sillä muka on, että ne 20 vuoden aikana tehdyt mokat raportoidaan jokaisen kohdalla erikseen? Ei se ole relevanttia eikä arvokasta. Kirja selkeytti joitain asioita. Eniten kai siinä vertaa omaa kuvaa itsestään siihen, mikä kuva jätkillä on minusta. Että "Ai jaa, noinko ne mut näkee. Niin ajattelinkin." Kirjan lisäksi Radiopuhelimet juhlistaa 20-vuotispäiviään tuplakokoelmalla Varmaa hapuilua 1987-2002. Näiden välitilinpäätösten jälkeen Puhelinten taajuutena on jälleen tulevaisuus: tällä vuosituhannella julkaistut pitkäsoitot Oulu on kaupungin nimi (2000) ja Tänään! (2002) ovat saamassa jatkoa. Uuden albumin julkaisusta on jo "periaatteessa sovittu" pienen, mutta laadukkaan eteläsuomalaisen levymerkin kanssa. En minä viitti puhua julkaisijan puolesta, virallinen tiedottaminen tapahtukoon yhteispäätöksellä. Alkusyksystä mennään äänittämään, joten se on siinä ja siinä, tuleeko levy tänä vai ensi vuonna. Siitä tulee laaja-alainen levy. On tutun kuuloista kamaa, mutta on myös yksi meille uudenlainen funk-biisi, joka menee Funkadelicin suuntaan. Sitten on meidän kaikkien aikojen hiljaisin biisi, semmoinen Jolly Jumpers -henkinen kantrihissuttelu. Parissa biisissä palataan alkuaikojen Puhelimiin ja jopa KTMK:hon. Ympyrä siis sulkeutuu. Niin. Toivottavasti me ei ruveta kuulostamaan bändiltä, joka siteeraa itseään. Teksti: Ari Väntänen Kuva: Marko Jouste
MALTTAA RAIVOTA
Jos sanat asenne ja ainutlaatuisuus ovat koskaan rock-yhtyeeksi ruumiillistuneet, puhe on Radiopuhelimista. Oululaisyhtye on jalostanut tinkimätöntä soundiaan nyt kaksikymmentä vuotta.
Radiopuhelinten ainutlaatuisuus ei piile sen musiikin mosaiikkipaloissa punkia, jazzia, rockia, bluesia, funkia vaan niitä yhdistävässä liimassa, jonka koostumuksen salaisuutta on turhaan haettu milloin oululaisuudesta, milloin vielä kauempaa. Radiopuhelimet on jäljittelemättömissä, ja siksi Radiopuhelimilta kuulostavia yhtyeitäkään ei pyöri jaloissa. Kitaristi-biisintekijä Jarno Mällinen sanoo, että oikeita yhtäläisyyksiä ei tunnu löytyvän edes niistä uusista bändeistä, joita Radiopuhelimiin verrataan. Ainoastaan tamperelaisen Klausin musiikissa on jotain tuttua. Radiopuhelimet perustettiin maaliskuussa 1986 Kansanturvamusiikkikomissioyhtyeen eli KTMK:n hiillokselle. 666-albumin ja pari pienempää julkaisua levyttänyt KTMK runnoi kasaan nopeaa, aggressiivista ja tavallaan hilpeääkin musiikkia, lyhyiksi puristettuja punk-pyrähdyksiä Terveiden käsien hengessä. KTMK solahti punk-karsinaan, mutta itse me pidettiin sitä vinksahtaneena musiikkina Captain Beefheartin ja Birthday Partyn mallin, Mällinen muistelee. Yhtäkkiä vain oltiin punk-piireissä punk-keikoilla. Ei siinä toisaalta mitään henkistä kuiluakaan ollut. Punkkareiden kanssa tuli kaveerattua siinä missä muidenkin. Keväällä 1986 Mällisen mielessä alkoi pyöriä idea rockimpaa ja laajakaarisempaa musiikkia soittavasta uudesta bändistä. Jos KTMK:n keskeinen vaikuttaja oli Terveet kädet, uutta bändiä inspiroivat The Stooges, Leather Nun ja The Godfathers. KTMK: n hajottua Mällinen, rumpali Jyrki Raatikainen ja kitaristi Jukka Kangas perustivat Radiopuhelimet. Laulajaksi pyydettiin J.A. Mäki Ei!Ei-yhtyeestä. Ei!Ei oli alkuaikoinaan neuroottis-ag14 gressiivista musaa, robertquinemaista kitaranykimistä ja taidepurkausta, josta tuli mieleen Richard Hell & The Voidoidsin eka levy. Mäki teki muhun suuren vaikutuksen, kun se huusi niin raivokkaasti. Radiopuhelimet soitti ensimmäisen keikkansa heinäkuussa Liedossa Punk 86 -festivaalilla, jonne päästiin KTMK:n imussa. Me soitettiin siellä myös KTMK:n biisejä, ainakin Jeesus oli venäläinen kantoraketti ja Raajattomat ystävämme. Mutta pian punk-yhteydet jäivät vähemmälle. Keikoilla alkoi näkyä monenlaista porukkaa. valtaista rockia, mustaa huumoria ja vielä mustempaa groovea väkeviksi ja puhutteleviksi klassikkokappaleiksi seostanut kakkosalbumi loi pitkän varjon bändin ylle. K.O. oli 90-luvun ajan meille riippakivi, sitä aina muisteltiin ja sen biisejä pyydettiin. K.O. kyllä olikin sellainen purkaus, ettei mikään sen jälkeen olisi ollut yhtä hyvää, ellei me olisi pystytty tekemään jotain täysin erilaista. Kolmas albumi Pian, pian (1991) oli nimensä mukainen hätäinen ja harkitsematon siirto. Sillä levyllä aggressio ei enää kanna, mutta mitään kunnollista ei ole löydetty tilalle. Ne biisit olisi pitänyt jättää hautumaan vielä vaikka puoleksi vuodeksi ja kirjoittaa rinnalle parempaa materiaalia. Mutta maltin oppiminen vie aikansa. Mä pidän Pian, pian -levyä meidän huonoimpana. Myös baareissa tultiin valittamaan, ettei se ole yhtä hyvä kuin edellinen. Levyn laatu näkyi myös keikoilla, yleisömäärissä oli selvä aallonpohja. Mutta silläkin levyllä on kannattajansa, mikä on kyllä aika yllättävää. Hidas ja avantgardistisesti nykivä Jäämeri (1992) oli musiikillinen taitekohta ja bändin kaipaama sysäys eteenpäin. Jäämerelle haettiin eteeristä jatsifiilistä. Sellaista kuin istuisi kuuntelemassa Charles Mingusta poolopaidassa ja naukkailisi 12 vuotta vanhaa viskiä. Siihen aikaan tuli kuunneltua paljon jazzia. Se päivä -biisissä yritin jäljitellä Mingusin Goodbye Pork Pie Hatiä eli Theme for Lester Youngia, vaikka sitä ei kyllä kukaan arvaisi. Musta pallo -biisillä taas matkin Sweetheartia, mutta ei sekään Sweetheartilta kuulosta. Mattilan Riku pisti meidät koville stu-
MITÄ RAIVON TILALLE?
Radiopuhelinten ensimmäiset levytykset julkaisi sittemmin mainetta niittänyt levy-yhtiö Bad Vugum, jonka rumpali Raatikainen, Kari Heikonen ja entinen KTMK-laulaja Antti Penttilä perustivat syksyllä 1987. EP: t Sinappia ja ketsuppia (1987) ja Tyhjä on täysi (1988) olivat Bad Vugumin ensimmäiset julkaisut. Syksyllä 1988 ilmestyneen Rokkiräjähdys-albumin julkaisi Euros. Meidän ekoissa levytyksissä on kova meininki, mutta niitä tehdessä olisi pitänyt olla kärsivällisempi. Mats Huldénin piti tuottaa Rokkiräjähdys, mutta hän joutui perumaan. Me kuitenkin haluttiin niin kiihkeästi studioon, ettei maltettu odottaa edes sitä, että ekojen EP-levyjen tuottaja Niemelän Tumppi ehtisi mukaan. Sen hätäilyn takia Rokkiräjähdyksellä on huonot soundit. Mutta mitä nuorempi, sitä malttamattomampi. Omista lapsista sen huomaa selvästi pienikin viivytys, niin heti räjähtää. Helmikuussa 1990 julkaistu tyrmäävä K.O. on Radiopuhelinten aggressiopiikin terävin kärki. Painostavia tunnelmia, väki-
JUKKA POIKA KESKITTÄÄ VOIMANSA
Uudella Apajilla-levyllään Jukka Poika haluaa ottaa enemmän vastuuta. Maalle muuttanut muusikko on vihanneskojuista inspiroituneena päättänyt myös antaa vastuuta.
Lukuisista eri projekteista tutuksi tullut suomi-reggaen uranuurtaja Jukka Poika on omien sanojensa mukaan nykyisin enää "hädin tuskin missään" mukana. Pitkäaikaisen haaveen, maallemuuton, toteutuessa projekteja on pitkien välimatkojen vuoksi karsiutunut pois. Kyllä jo kaupungissa asuessani ajattelin, että ihan jo jatkuvuuden kannalta on parempi vain keskittää voimia yhteen, mahdollisimman pitkäikäiseen juttuun. Se vaati myös sen, että rupesi itse ottamaan enemmän vastuuta hommasta. Uudella levyllä Jukka Poika on musisoinnin lisäksi toiminut tuottajana ja myös äänittänyt, miksannut ja julkaissut levyn. Kokemukset uusista rooleista ovat olleet positiivisia. Huomasin jossain vaiheessa, että tämä on ainoa tapa, jolla mun kannattaa tehdä musaa. Olen ollut monessa jutussa mukana laulamassa tai soittamassa ja jättäytynyt päätöksenteosta kokonaan pois. Nyt olen ajanut itseni nurkkaan tässä asiassa. Nyt on pakko opetella uusia asioita ja kehittyä niissä. On henkisesti mukavampaa, että jos jälkeenpäin levyä kuunnellessa jokin asia ärsyttää, niin voin ajatella, että se oli mun syytä, sen sijaan, että ajattelisin että "miksi se teki sen noin eikä uskonut mua silloin". Leppoisan kuuloisen levyn kannessa on kalastaja heittämässä verkkoja veteen. Selkeästi on nykyisestä asuinpaikasta tullut inspiraatiota. Kalaisten vetten äärellä, Jukka Poika naurahtaa ja huomauttaa, että Apajat on myös studion nimi. Hieman yllättäen Jenkkarekan sivuilta voi ostaa itselleen sähköisen singlen yhden euron hintaan. Laitettiin biisit nettiin saataville ja hinnaksi yksi euro. Joka kokee omantunnon asiakseen niin voi maksaa. Kyseessä ei ole mikään maksa jos haluat tukea tätä toimintaa, vaan ihan oikea maksu, jolla biisi ostetaan. Varastaminen on kyllä hyvin helppoa, siitä ei voi jäädä kiinni, Jukka Poika hymyilee. Idea lähti tienvarsilla sijaitsevista kojuista, joista itsepalveluperiaatteella voi ostaa esimerkiksi vihanneksia. Homma toimii ilman valvontaa ja ilmeisesti kannattaa, kun kojut ilmestyvät tienvarteen vuosi toisensa jälkeen. Tiedän jopa yhden sellaisen kioskin meillä päin. Mentiin paikan päälle ja katsottiin että eihän täällä ole ketään paikalla, taitaa olla suljettu. Mutta ovi olikin auki ja kun menit sisään niin "tervetuloa, ota mitä haluat, maksa tuohon". Siitä tuli mukava fiilis että muhun luotetaan. Ei tulisi mieleenkään varastaa sieltä mitään. Miten netistä ladattavat sähköiset singlet ovat tähän mennessä tuottaneet tulosta? Maksuprosentti on ollut sellaista pariakymmentä suhteessa ladattavien biisien määrään. Vuosi sitten Joka maataan viljelee -sinkkua myytiin 600 kappaletta ja nyt Massii-kappaletta on ladattu noin 800 kertaa. Se mitä Massii-kappaleesta on maksettu on suunnilleen saman verran kuin mitä olisin saanut, jos olisin myynyt sen cd:nä. Jos vielä miettii, että ajan mittaan netistä ladataan 1000-1500 kappaletta, niin onhan se myös aikamoista promootiota musiikille ja levyille. Eihän tämä mitään epäitsekästä toimintaa ole, tämähän on häikäilemätöntä bisnestä, Jukka Poika nauraa. Jukka Poika on niitä ihmisiä, joita voisi nimittää elämäntapamuusikoiksi. En itse näe hirveästi vaihtoehtoja. Musiikkia on tehtävä. Se voi helposti mennä siihen pisteeseen, jossa musiikin tekeminen on henkisesti välttämätöntä. En ole kokeillut mitä tapahtuisi, jos lopettaisin musiikin teon enkä kokeile. Silloin sitä varmaan vasta huomaisi, miten tärkeää musiikki on ja mitä kaikkea se tekee mulle. Onhan se ihan ihme, että pystyy tekemään musiikkia, eikä tarvitse muuta tehdä ansaitakseen elantonsa. Siis onhan se ihan älytöntä. Teksti: Noora Jussila Kuva:
To 13.4. DEATHCHAIN, PAIN CONFESSOR [Liput 7/5 - S - E] Pe 14.4. VIIKATE, LUNATICS [Liput 8/7 - S - E] La 15.4. JUKKA POIKA JA JENKKAREKKA [Liput 9/8 - S - E] Pe 21.4. ENDSTAND, MANIFESTO JUKEBOX, LIGHTHOUSE PROJECT [Liput 6/5 - S - E] La 22.4. EMMA SALOKOSKI ENSEMBLE [Liput 8/7 - K18 - E] Pe 28.4. KATATONIA (SWE) [Liput 17/15 - S - E] La 29.4. EGOTRIPPI, MATTI JOHANNES KOIVU -soolo
[Liput 10/9 - S - E]
Pe 5.5. DON JOHNSON BIG BAND [Liput 10/9 - S - E]
UUSI CD / LP ULKONA 3.5
HUMANSIZE
La 6.5. SHITTER LIMITED, AU PAIR [Liput 8/7 - S - E]
E=ENNAKKOLIPUT JELMU.NET:istä. HALVEMPI HINTA VAIN JELMU RY:N JÄSENILLE. JÄSENEKSI VOIT LIITTYÄ
Hae mp3 levyltä www.ifsociety.com/echo
SCHAUMANINKATU 3 - 40100 JYVÄSKYLÄ - 014-617866 - WWW.JELMU.NET PAIKAN PÄÄLLÄ TAI JELMU.NET:issä.
15
HYVÄT TYYPIT SOITTAVAT ROKKIA
Ruotsalaiset osaavat pelata sekä jääkiekkoa että rokkia. Ensimmäinen tuli Babies todistettua olympiakisoissa ja jälkimmäisestä huolehtii Backyard Babies.
me myös hyviä tyyppejä. Meistä on helppo pitää!, nauraa Nicke. outoilijasta, vaan halusimme kaverin joka olisi hyvä sovituksissa sekä myös muusikko. Ja Nickehan soittaa bassoa ja kitaraa ja on aivan loistava rumpali ja vielä kaiken lisäksi laulaa, hehkuttaa Nicke kaimaansa. Me vain lojuimme sohvalla koko nauhoituksen ajan ja kerroimme Nickelle mitä hänen piti soittaa milloinkin! "Hei, tuo ei ollut tarpeeksi hyvä otto. Pystyt kyllä parempaankin!", vitsailee Dregen. selittää, että bändillä ei ole koskaan ollut mitään ehdottomia päämääriä, jotka olisi pitänyt saavuttaa siihen ja siihen mennessä. Kenties juuri tuo on suurin syy yhdessä pysymiseen. Ilman tarkkoja suunnitelmia myöskään paineet eivät ole kasvaneet liian suuriksi. Peder kuitenkin muistelee, että yhtyettä perustettaessa tavoitteena oli tulla maailman isoimmaksi rock-bändiksi, mutta Dregen ehtii hieman korjaamaan: Pitäähän unelmia aina olla! Emme me koskaan ole tyytyväisiä. Jos soitamme kuussa, niin seuraavaksi haikailemme Marsiin! Vuodet rokkibisneksessä ovat myös opettaneet, että kaikkien bändiin liittyvien asioiden kanssa täytyy olla tarkkana. Tätä nelikkoa ei ole enää niin helppo kusettaa kuin joskus takavuosina. Raha-asioissa ollaan tarkempia, sillä kuten Dregen toteaa "huonot elämäntavat maksavat paljon." Oikeastaan vasta parin viime vuoden aikana olemme tajunneet, että ihmiset eivät oikeasti välitä sinusta paskaakaan. Niin se on aina ollut. He mielistelevät ja kehuvat sinua, mutta he haluavat vain rahasi, avautuu Nicke. Tukholmassa on kipakka helmikuinen pakkaspäivä. Törmään kadulla tutunnäköiseen kaveriin. Kas, siinähän on Backyard Babiesin basisti Johan Blomqvist! Mies katsoo minua hieman hölmistyneenä kun esittelen itseni ja kerron, että olen Suomesta. Hän päästää minut kuitenkin edellään sisään bändin levy-yhtiön tiloihin avaapa herrasmiehenä vielä hissinkin oven. Ylös päästyäni luovin Johanin kanssa toinen toistaan kauniimpien ruotsalaisneitokaisten ohitse. Silmäys riittäköön tällä kertaa, sillä olen täällä työtehtävissä. Huoneen, tai pikemminkin hallin, perältä löydän loput Backyard Babiesista, eli kitaristi Dregenin, laulaja-kitaristin Nicke Borgin sekä rumpali Peder Carlssonin. Viimeksi mainittu mumisee tervehdyksen suu täynnä pikaruokapurilaista, kun taas ensin mainittu käy suoraan asiaan. No, millaista on olla suomalainen tällaisena päivänä?, kysäisee Dregen suu virneessä. Niin, edellisenä päivänähän Suomi on jälleen kerran hävinnyt niukasti Ruotsille jääkiekossa. Voitonriemuiset ruotsalaiset eivät kuulosta kovinkaan vakuuttavilta yrittäessään lohduttaa, että onhan olympiahopeakin hieno saavutus. Oli miten oli, mutta ei puhuta siitä nyt. On tässä kiinnostavampaakin jutustelua kuten esimerkiksi huhtikuussa ilmestyvä uusi Backyard Babies -albumi People Like People Like People Like Us. Siis mikä?! Se tarkoittaa sitä, että Backyard Babiesillä on niin laaja yleisö 13-vuotiaista tytöistä 65vuotiaisiin Helvetin enkeleihin. Eli siis ihmiset pitävät ihmisistä niin kuin he pitävät meistä. People like people, like people like us, selventää Dregen hämmentävää levyn nimeä. Soitamme rokkia, mutta olem16
PIENEMMÄT LIHAKSET
Uudella albumilla nelikko tarjoilee tuoreen näkökulman tuttuihin kuvioihin. Tuottajana häärinyt The Hellacopters -mies Nicke Andersson on saanut aikaan ilmavamman soundin kuin parilla aikaisemmalla BB-albumilla. Kitarat eivät enää ole niin tuhteja eivätkä tukkoisia. Tuo on mielenkiintoista, sillä olen käyttänyt samaa kahta vahvistinta viimeisillä kolmella albumilla ja vielä täysin samoilla säädöillä. Ja silti kitara kuulostaa erilaiselta!, ihmettelee Dregen. Se on soittajasta kiinni. Sinusta tulee koko ajan huonompi ja huonompi, kuittaa Nicke. Joo, en tiedä miten Nicke (A.) sai minut kuulostamaan niin nynnyltä! Kaikki neljä nyökyttelevät hyväksyvästi kun puhun orgaanisesta soundista. Dregen lisää, etteivät he halunneet levylle "lisää lihaksia" eli toisin sanoen tuottaa sitä enemmän. Tältä me kuulostamme lähes 20 vuoden yhdessä soittamisen jälkeen. Pari edellistä albumia ovat olleet selkeästi tuotetumpia. Nicke ja Dregen kritisoivat nimekkäitä tuottajia, jotka haluavat tehdä kaikesta radioystävällistä, eikä biisejä erota toisistaan. Nicke (A.) oli oiva valinta tuottamaan uusi levy, koska hän on sellainen "mennään eteenpäin" -kaveri. Peder selittää, että juuri tämän vuoksi koko prosessi oli hyvin nopea. Demovaiheesta edettiin valmiiseen albumiin muutamassa kuukaudessa. Kukaan meistä ei ollut innostunut isosta amerikkalaistuottajasta, eikä toisaalta kenestäkään
SAMAT NAAMAT
Backyard Babies on perustettu jo vuonna 1987, joten bändi on ollut kasassa jo lähes kaksikymmentä vuotta. Ensi vuodeksi on "ehkä" suunnitelmissa isot juhlat, kun kerran tasakymmeniä täytetään. Nicke tosin nauraa, että heillä oli aikeissa pitää kymmenvuotisjuhlatkin, mutta ne pääsivät unohtumaan. Eihän tässä ole mitään juhlimista ennen satavuotispäivää!, heittää Dregen. Herrat ovat samaa mieltä kanssani, että onhan se kuitenkin aika harvinaista, että bändi on ollut noin kauan kasassa ilman muutoksia. Bändin leukailija Dregen on äänessä taas. Tosin välillä miehistönvaihdokset olisivat tehneet hyvää. Jos kaikki jäsenet olisi vaihdettu, ehkä olisimme nyt paljon parempia! Yritän kysellä, onko kukaan nelikosta ollut joskus lähtökuopissa, mutta Peder ehtii kieltämään asian jo ennen kuin pääsen lauseeni loppuun asti. Toki välillä voi olla hieman väsynyt, avaa Johankin suunsa. Minä olen ajatellut jättäväni bändin. Olen niin vitun kyllästynyt!, sanoo Nicke virneestä päätellen ei kovinkaan tosissaan. Dregen vakavoituu hetkeksi ja
FBI-AGENTIT
Backyard Babies on tunnettu ahkerasta kiertämisestään, joten totta kai heillekin on tuttu rokkareiden suurin huvi, eli sammuneiden hitleröinti. Dregen siloittelee asiaa toteamalla, että moinen menettää hohtonsa jos sitä tekee liikaa. Samaan hengenvetoon mies muistelee kuinka he kerran maalasivat koko bussin. Nicke pyytää pöytäkirjaan merkittäväksi, että Dregen puhukoon vain itsestään. Pilojen ohella nelikolla oli eräällä rundilla äänityslaitteet mukana, joilla taltioitiin uusia ideoita he-
ti tuoreeltaan. Sen kerran jälkeen moiset laitteet on jätetty kotiin, sillä tuloksena oli vain "yksi todella outo laulu". Kuudelta aamulla ei kannata tehdä uusia biisejä! Silloin tuntuu todella hyvältä, mutta kun kuuntelet niitä jälkeenpäin niin... "ei vittu, mitä sitä on tullut tehtyä?!" Olet jossain Alabamassa valtava cowboy-hattu päässä: "du-dudu-du-duu, I woke up this morning, du-du-du-du-duu" ja sitten myöhemmin kuuntelet niitä lumihangessa kotona. Ei oikein toimi!, muistelee Dregen. Aikaa kulutetaan siis lähinnä vain tappamalla. Dregen alkaa kertoa tarinaa, siitä kuinka hän jäi pahasti koukkuun Splinter Cell -nimiseen peliin. FBI-agentin rooli tunki tosielämäänkin. Äijä leikki kulkevansa ase kädessä koko ajan ja syöksyili joka paikkaan samalla tavalla kuin siinä pelissä tai siis niin kuin kytät telkkarissa, nauraa Nicke. Keskustelu jatkuu samanhenkisten pelien parissa. Varastetaan tuo auto! Hakataan tuota tyyppiä pullolla päähän niin saadaan lisäpisteitä! Kenties liika pelaaminen voi sittenkin olla hieman epäterveellistä... Dregen palaa alkuperäisen aiheen pariin eli ajantappamiseen. Vuosien varrella on ehtinyt kertyä paljon tuttuja ympäri maailmaa, joten myös heitä pyritään tapaamaan joka kaupungissa. Nicke kertoo sen olevan soittamisen ohella mukavinta. Meillä on todella laaja tuttavien verkko. Vitut myspacesta, tämä on todellinen myspace! Teksti: Miki Peltola Kuva: SonyBMG Backyard Babies Suomessa: 12.4. Nosturi, Helsinki 13.4. Tavastia, Helsinki 14.4. Pakkahuone, Tampere
Appendixin laittoi alkuvuodesta -82 kasaan alkuperäisrumpali Vesku Koivusalo yhdessä Olli Lindholmin ja Juha Rauängin, jotka tulivat tunnetummiksi eräässäkin Yö-yhtyeessä, kanssa. Ne soittivat pari keikkaa tolla kokoonpanolla, kunnes mä tulin laulajaksi toukokuussa -82 ja Olli keskittyi pelkästään kitaraan, Mikki Borgersen valottaa bändin alkutaivalta. Jani Viitasen palattua armeijan leivistä siviiliin lähtivät Olli ja Juha jatkamaan jo aikaisemmin aloittamaansa Yö-projektia. Kitaraan löytyi Mikin entinen bändikaveri Jaska Karumo Jolloin järjestetään -bändistä. Bassonhiplaajaksi he löysivät Tomi Hyppäsen. Näin oli nähnyt päivänvalon se legendaarisin Appendixkokoonpano, joka teki suomalaisen hardcore-punkin kulmakiviksi muodostuneet Ei raha oo mun valuuttaa -LP:n ja Huora-EP:n vuosina -82 ja -83 Propaganda Recordsin nimiin. LP äänitettiin ja miksattiin kahdessatoista tunnissa, Mikki kertoo. Tomi lähti syksyllä -83 Turkuun opiskelemaan ja ehdotti basistiksi kaveriaan Tero Vaaraa(!). Ehdotus ei kuitenkaan ottanut tuulta alleen ja Appendix pestasi virkaan Tommi Lepistön, joka sekoiluineen sopi hyvin bändiin. Syksyllä -83 bändiltä ilmestyi jälleen Propagandan kautta toinen LP Top of the Pops. Tietämättään Appendix esitti jo silloin haisevan vastalauseensa nykyiselle Idols-hölmöilylle. Esittivätpä Porin hurjat ihan telkkarin Anna palaa -nuortenohjelmassakin biisin Kuitenkin kuolemme. Tämän jälkeen oli jälleen edessä basistin etsintä.
APPENDIX
Porin lahja suomalaiselle punkille ei suostu kuolemaan. Ei sitten millään. Vuonna 2006 Appendix elää uutta kevättään.
Tommi jäi jonnekin Juvan keikalle ja ilmoitti muuttavansa Venäjälle, Mikki muistelee. Ulvilalaisessa Destrucktionshardcore-bändissä vaikuttanut Mika "Mixa" Huhdanpää oli seuraava bassokokelas. Mixan pesti jatkuu edelleen, joten tuuliselle paikalle löytyi kuin löytyikin oikea mies. Appendixin kuihduttua syksyllä -84 moni oli valmis hautaamaan bändin lopullisesti. Vuonna -96 julkaistu Suomineito-EP antoi esimakua tulevasta. Loppusyksystä -99 Appendix soitti Lepakon hautajaisissa vanhalle ja uudelle punksukupolvelle äärimmäisen vahvan setin. Rummuissa oli silloin Sami Valverinne, joka on ollut remmissä siitä lähtien. Kitaristi Jaska Karumo kertoo oman näkemyksensä Appendixin uudelleenaktivoitumisesta. Se tapahtui aika kivuttomasti, kun kundit ovat pitäneet yhtä suht tiiviisti ja varmaan myös siksi, että meitä on koko ajan pyydetty soittamaan jos johonkin kekkereihin. 2000-luvulla Appendix on tehnyt keikkoja harvakseltaan. Viime vuonna bändi heitti kahden viikon Saksan rundin, joka Mikin
JYRKKÄ EI POP-IDOLEILLE
mukaan yhdisti bändiä. Rundin jälkeen olemme treenailleet niin paljon kuin leipätyö antaa periksi, Mikki kertoo. Uutta pitkäsoittoa, UHO Productionin kustantamaa Syyntakeetonta, edeltänyt Pop Idols -sinkku on raikunut radiossa ja saanut positiivista palautetta Punk In Finland -nettifoorumissa, vaikka Mikki osasi odottaa haukkutulvaakin. Yllättävän positiivista palautetta on tullut, vaikka toi Pop Idols on ehkä itsestäänselvyys ainakin punkeille. Sinkku kuulostaa kuulemma Appendixilta, Jaska lisää. Millaiset olivat tunnelmat bändin sisällä, kun Syyntakeeton-pitkäsoitto oli saatu purkitettua? Pitkäsoiton jälki yllätti kaikki bändin jäsenet todella positiivisesti. Pohjat soitettiin aika nopealla temmolla, eli biisi sisään ja heti seuraavaan. Biisi kuunneltiin vasta kun kaikki soittimet oli soitettu. Muutama korjaus tehtiin lopuksi ja se oli siinä, Mikki kertaa äänitysmetodeja. Appendix hinkuaa kesän festareille, ja Mikki kuuluttaakin festarijärjestäjiä soittelemaan hänelle pikimmiten. Syksyllä Appendixin auton nokka käännetään kohti Saksaa ja Itävaltaa. Loppuvuodesta matka jatkuu Filippiineille ja Brasiliaan. Tarinan mukaan Appendix kuittasi soittopalkkion kerran banaaneina. Oliko asia näin? Urbaanilegendaa. Joku smarttipää vain joskus Lepakon keikalla kysyi, että saatteko palkan banaaneina kun raha ei oo teidän valuuttaa. Teksti: Jouko Lehtinen Kuva: Antti Karumo
Jäät lähtivät 5.4. - Uusi CD kaupoissa nyt Käy kokemassa!
Jakelu: Edel
19
SADETANSSI EI INTIAANEJA TAI YMPÄRISTÖAKTIIVEJA
Helsinkiläinen Sadetanssi on tapetilla uuden Voitolla-levyn myötä. Bänin puuhamies ja rumpali Teemu Jokinen kertoi kuulumisia. Voitolla -levyä tehtiin melko kauan ja monessa eri studiossa. Miksi tällainen ratkaisu? Halusimme vaihtelua aiempaan, ja toisaalta Helsingistä pois. Lopulta ajauduimme aikatauluongelmiin, jolloin mikä tahansa vapaana oleva laadukas studio kelpasi. Olet levyn toinen tuottaja. Miten bändin muut jäsenet suhtautuvat tuottajanrooliisi?
Tuottajallehan kuuluu nauhoitusten taidejohtaminen, mutta toisaalta myös projektisihteerin homma. Jälkimmäinen on vahvasti ollut minun heiniäni, eli säätäminen, puhelimessa puhuminen, rahasta kinaaminen. Toisaalta olen tehnyt aika paljon sävellystyötä tämän levyn osalta, joten sikälikin rooli istuu ihan luontevasti. Onko Voitolla se paljon puhuttu "vaikea kolmas levy"? Meille ovat kaikki levyt olleet vaikeita. Olen jokaisen kohdalla ollut ihan psykiatrisen ensiavun tarpeessa. Tämä oli eri-
lainen rupeama ainakin siinä mielessä, että nyt oikeastaan kaikki kappaleet syntyivät studiorupeaman kanssa samaan aikaan, eli valmista materiaalia ei juuri viime keväänä ollut, kun levyn tekoa käynnisteltiin. Miten uutuuslevy poikkeaa kahdesta edeltäjästään? Uutukainen on ehein kokonaisuus, selkeä kuva siitä ajasta ja fiiliksistä, minkä tämä bändi kävi läpi vuonna 2005. Muut ovat siihen verrattuna paljon pidemmän kypsyttelyn tulosta, ja ehkä hiukan hajanaisempia toteutuksia.
Millainen on optimaalinen keikkapaikka Sadetanssille? Tarvitsemme paikan jossa kuulija voi keskittyä musiikkiin. Ei siis häliseviä juottoloita, vaan mieluummin musiikkiin erikoistuneita paikkoja. Muuten sillä ei ole niin kauheasti väliä. Kuinka harkittu imagonne on puvut päällä ja viisi miestä, joista neljä kaljuja? Pukuteemalla halusimme viestiä yhtenäisyyttä, niistä tuli ikään kuin peliasut meille. Ehkä jollain keikoilla tullaan kokeilemaan samaa meininkiä. Kaljuus nyt on yleisesti aika suo-
malainen tavaramerkki, meillä sitä merkkiä on hiukan tavallista enemmän. Sen voin kyllä vakuuttaa, että laulajan hiuksia ei ajella kaljuksi. Onko bändi sekoitettu Sadetanssi-nimen takia intiaaneihin? Ei muistaakseni, mutta jotkut ovat ajatelleet meidän kuuluvan ympäristöaktiiveihin. Nimi ei bändiä pahenna, jos ei bändi nimeään, mutta kyllähän sitä on moneen kertaan miettinyt. Teksti: Kimmo Jaramo Kuva: Warner
HENKILÖKOHTAINEN ROBINCOSMOS
Helsinkiläinen RobinCosmos soittaa folkrokkia, jossa 70- ja 90-luku kohtaavat toisensa. Yhtyeeltä ilmestyi juuri esikoisalbumi Pathfinder. Kitaristi Jari Karosto kertoo tarkemmin. Millainen levy-yhtiö on Pathfinderin julkaissut Andur Industrial ja miten päädyitte talliin? Andur Industrial on nouseva pienlevyyhtiö, minkä siipien alla meillä on taiteellinen vapaus tehdä musiikkia, mistä itse pidämme. Andurin kaverit oli kutsuttu katsomaan unplugged-keikkaamme Painobaarissa. Ajatus yhteistyöstä sai alkunsa. Mitä levykannen ja kansivihkon kuvilla on haettu? Kuvastavatko ne jotenkin biisejänne? Annoimme kansitaiteilija Anttille vapaat kädet. Kansitaide koostuu useista valokuvista, joihin Antti on onnistunut vangitsemaan levyn tunnelmat. Miksi juuri Old Habits Die Hard valittiin singleksi? Yhtä hyvin se olisi voinut olla mikä tahansa levyn kappaleista. Singlen lyriikat on tarina ystävästä. Sanoittajat Antti Räsänen ja Pekka Tolkki kirjoittavat hiukan muunneltuja totuuksia elävästä elämästä. Kenen, sitä on vaikea sanoa tuntematta kirjoittajia. Välillä miettii, laulaako sitä itsestään. Jokaiseen levyn tarinaan on voinut samaistua. Teitte Pathfinderiä Suomenlinnassa Seawolf Studiossa. Seawolf oli mitä mainioin paikka levyn teolle. Ilmapiiri studiolla ja Suomenlinnan saarella oli leppoisa ja kiireetön. Se mahdollisti täydellisen irtioton arkiasioista ja keskittymisen olennaiseen. Onko bändinne nimeä luultu henkilönnimeksi kuten vaikka Ted Nugent tai Jimmy Carter? On. Monet luulevat RobinCosmosta henkilöksi. Sitä se ei ole, vaan käsite musiikille, jota teemme ja tilalle, johon se kuulijansa johdattaa. Henkilökohtaiselle RobinCosmokselleni päädyin jo vuosia sitten. Mainitsette vaikuttajaksi mm. D.A.D:in, joka on Suomessa varsin suosittu. Miten sama yleisö saadaan kiinnostumaan RobinCosmosista? - Ahkeralla keikkailulla ja levyn markkinoinnilla. Sovitaan, että kaikki D.A.D fanit ostavat Pathfinder-levyn. Onko kesäksi tiedossa festarikeikkoja? Kesälle on tällä hetkellä yksi varmistunut festivaalikeikka. Kuhmossa. Provinssirock on varmasti yksi unelmien keikkapaikoista. Mutta jos meillä on Helsingin Boothillissä helvetin kova veto menossa, ei silloin mieti, että vittu kun ei olla Seinäjoella. Millaisia tavoitteita bändillä on? Oman persoonallisen soundin vahvistaminen, uskollisen kuulijakunnan ja keikkayleisön löytäminen, tusina loistavia levytyksiä, ulkomaan markkinat ja stadionit täyteen. Teksti: Kimmo Jaramo Kuva: Hannu Ala-Hakkola
STELLA KESÄHÄITÄ ODOTELLESSA
Joensuusta tuleva Stella soittaa tyylikästä poppia ruotsalaisten esikuviensa Cardigansin ja Kentin vanavedessä. Uutuuslevy Pelkääjän paikalla on hallittu ja eheä kokonaisuus. Mistä levynne nimi tulee? Levyllä on neljä väliotsikkoa, joiden alle sanat on kirjoitettu. Albumin nimi on yksi noista neljästä teemasta. Ihminen, joka on jonkin kriisin tai koettelemuksen keskellä, on pelkääjän paikalla, kertoo kitaristi Janne Sivonen. Kansi voisi olla vaikka mallikansiosta. Kuvaako se mielestäsi levyn sisältöä? Se on dramaattinen ja kaunis kansi, eikä siitä voi sanoa, onko kannen tyttö saamassa orgasmia vai jäätymässä hankeen hengiltä. Samoja kontrasteja on paljonkin läsnä myös levymme soundissa ja sanoituksissa. Soiko levynne kappale Häävalssi jo ensi kesänä jonkun tuttavanne häissä? Vieraskirjaan joku oli ilmoittanut tanssivansa sitä häissään ensi kesänä. Olipa joku sen tanssinut jo silloin, kun sivuiltamme pystyi imuroimaan vasta biisin demoa. Hieno kunnia meille ja ollaan siitä ylpeitä. Miten Stella soi livenä? Ensimmäisen levyn aikoihin monet yllättyivät siitä kuinka tiukkaa bändimme soitto on. Joidenkin mielestä soundasimme paremmalta livenä kuin levyllä. Me ei olla mitään hulluja heilujia tai poseeraajia, joten keskitymme siihen, että soitamme tyylikkäästi. Sellainen soittamisen riemu meistä välittyy. Se tarttuu yleisöön hyväntuulisuutena, koska nautimme todella paljon siitä mitä teemme. Keikkakalenterinne on melkoisen täynnä. Millainen yleisö ottaa Stellan omakseen? On ollut hienoa huomata, että meidän faneihin kuuluu porukkaa ihan laidasta laitaan. Siellä on paatunutta heviäijää yhtälailla kuin indie- tai jopa iskelmädiggareita. Ikäryhmätkin jakautuu yleisössä todella laajasti. Saako laulajanne Marja Kiiskilä potkut orkesterista, jos hän alkaa diivailla Tarja Turusen tapaan? Totta kai saa, mutta siitä ei ole pelkoa, koska meillä on kaikilla jalat tukevasti jumissa ihan samassa kurassa. Marjan laulusoundi on todella iso osa meidän bändin persoonallisuutta. Millaisena näet Stellan tulevaisuuden? Me ollaan tehty paljon töitä orkesterin eteen, joten toki toivon, että uusi levy myös menestyisi. Tärkeintä on, että niin pitkään kun jatketaan, täytyy kehittyä ja pitää musiikin laatu korkeana. Teksti: Kimmo Jaramo Kuva: Ville Juurikkala
20
21
on oltava tuoretta meille itsellemme. On hienoa, että vielä vuosien jälkeenkin saat bändissä olemisen kuulostamaan seikkailulta. Se onkin seikkailu. Sitten joskus, kun tämä tuntuu tylsältä, emmekä enää saa musiikkiamme tuottamaan uudenlaista energiaa, on aika lopettaa. Siihen asti me elämme tätä musiikkia.
YLI KRIITTISEN PISTEEN
Anneken juhlavista sanoista huolimatta lopettamisen aika ei näytä koittavan kaikille yhtä aikaa. The Gatheringin pitkäaikainen basisti Hugo Prinsen Geerligs tuli yhteen elämänsä suurista käännekohdista vuonna 2003 ja erosi yhtyeestä. Hugo kaipasi muutosta. Hän halusi viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Nyt hän on onnellinen kahden lapsen isä. The Gathering kiinnitti uudeksi basistikseen kitaristi René Ruttenin puolitutun Marjolein Kooijmanin. Tämä suoriutui koesoitosta niin hyvin, että sai pestin heti samana iltana. Meillä oli valtavasti basistien puhelinnumeroita, mutta Marjolein on niin hauska, mukava, hyvännäköinen ja lahjakas, että enempää ei voisi toivoa. Hän on alun perin kitaristi, joten hän sävelsi ja soitti Homelle kitaramelodioita. Basson ja kitaran soittamisen lisäksi hän myös laulaa levyllä taustoja. Lypsimme häntä siis oikein kunnolla, Anneke hihittää. The Gatheringin viidentoista vuoden mittainen ura näyttää tähdänneen paitsi jatkuvaan musiikilliseen kehitykseen, myös taloudelliseen itsenäisyyteen. Nykyään bändi julkaisee levynsä oman levy-yhtiönsä kautta. Vaarallisille vesille The Gathering ajautui Souvenirslevyn aikoihin, kun työn luova puoli törmäsi ensimmäisen kerran bisnespuoleen. Se oli rankkaa kaikille. Ihmissuhteet rakoilivat ja jouduimme melkein käymään oikeustaisteluja. Sellaiset tilanteet eivät sovi meille lainkaan, koska olemme pohjimmiltamme järkeviä ihmisiä, jotka haluavat vain tehdä musiikkia. Emme enää olleet varmoja, pitäisikö bändiä enää jatkaa ja jos pitäisi, niin miksi. Silloin ajattelin, että tämä taisi olla tässä. Että nyt on parempi palata katulaulajaksi. Ennen The Gatheringiin liittymistäni minä elätin itseni laulamalla kaduilla. Loppujen lopuksi me pääsimme jaloillemme ja jatkoimme matkaa. Vaikeudet kasvattivat meitä, opimme niistä paljon. Voisi jopa sanoa, että olimme niiden tapahtumien jälkeen parempia ihmisiä. Mitä hyvän musiikin kirjoittamiseen ja bändihenkeen tulee, meillä menee paremmin kuin koskaan ennen. Teksti: Ari Väntänen Kuva: Edel
THE GATHERING
ELÄMÄN INSPIROIMAT
The Gathering säveltää tummanpuhuvaa musiikkia kaaosteoreettisesta kokemusten sarjasta, jota elämäksi kutsutaan elinvoimaisempana kuin koskaan.
Laulaja Anneke van Giersbergen kertoo The Gatheringin tekevän melankolista musiikkia siksi, että sellainen on luontevaa heidän kaltaisilleen melankolisille tyypeille. Kuitenkin haastattelussa, tulkatessaan The Gatheringia koskevia asioita päässään hollantilaisista ajatuksista englanninkielisiksi sanoiksi, laulajatar vaikuttaa kaikkea muuta kuin surullisen hahmon ritarittarelta. Kun levyn abstraktien teemojen aprikointi saa älykkään oloisen Anneken takeltelemaan sanoissaan, hän nauraa kihertää ilahtuneena omasta kömpelyydestään. Sellaiseen ei lohduton ihminen kykene. Mutta eipä The Gathering toisaalta teekään lohdutonta musiikkia. Uuden Homealbumin tummanpuhuvuus lähinnä tyynnyttää maailmanmenon räikeyteen väsynyttä mieltä. Musiikkimme rauhoittaa varmaankin siksi, että se käsittelee elämää. Suurin inspiraationlähteemme on aina ollut elämä itse. Kirjoitamme asioista, joita ihmiset kokevat ja käyvät läpi. Mutta vaikka musiikkimme käsitteleekin suuria asioita, se on helppoa kuunneltavaa. Se on tummaa ja melankolista, mutta siinä on toivoa. Home-levyllä on kolme toisiinsa kietoutuvaa teemaa: nykymaailman hektisyys, elämän käännekohdat ja sisäinen onni. Elämän suuret käännekohdat, vaikkapa sairaus tai kuolemankokemus, saattavat muuttaa elämää. Ne saattavat havahduttaa vaikkapa vähentämään työntekoa ja viettämään enemmän aikaa perheensä kanssa. Sisäisen onnen saattaa löytää, kun tarkastelee itseään tuollaisissa tilanteissa ja yrittää muuttaa omat ja läheistensä asiat paremmiksi. Se on palkitsevaa ja tuo elämälle tarkoituksen. Minkälaisia käännekohtia sinun elämässäsi on ollut? Esimerkiksi tähän bändiin liittyminen, poikani syntymä ja se, kun tapasin mieheni. Ne ohjasivat minut kohti erilaista elämää, avasivat erilaisia näkökulmia minuun itseeni, antoivat erilaista vastuuta. 22 Mitä sinä olisit tehnyt, ellet olisi liittynyt The Gatheringiin? Olisin aivan varmasti tehnyt omaa musiikkia. Ehkä olisin tehnyt sitä pienemmässä mittakaavassa. Ehkä olisin tehnyt erilaista musiikkia. Vaikea sanoa, koska kaikki on kiinni sattumista, siitä, kenet tapaa, kenen kanssa tuntee olonsa mukavaksi, kenen kanssa alkaa työskennellä... Elämä on kaaosteoriaa. The Gatheringin ja tämän päivän The Gatheringin välissä on kokonainen maailma. Elämä ei ole enää mustavalkoista. Olemme kasvaneet ja huomanneet, että elämässä on muutakin kuin ne asiat, joiden parissa kasvoimme. Se pitää meidät liikkeessä. Lopullista soundiamme emme tule löytämään, ja se on hienoa. Tiedämme, keitä olemme ja millaista musiikkia milloinkin teemme, mutta bändi ja musiikki eivät jää aloilleen. Tulevaisuudessa eletään erilaista elämää, joka syntyy uusista kokemuksista. Musiikkimme on aina elämässä kiinni. Haluamme myös kokeilla yhä uusia tapoja kirjoittaa ja äänittää musiikkia. Kyse ei välttämättä ole siitä, että haluaisimme tehdä erilaisen levyn, vaan siitä, että musiikin
VÄREJÄ PIMEYDESSÄ
Anneke van Giersbergenistä tuli The Gatheringin laulaja vuonna 1994, ja hänen The Gathering -debyyttinsä, vuonna 1995 ilmestynyt bändin kolmas albumi Mandylion menestyi yli kaikkien odotusten. Kun Anneke puhuu noista ajoista, hän kuulostaa yhtä aikaa kiitolliselta ja haaveilevalta. Bändiin pääseminen oli uskomaton tilaisuus, ja suosio tuntui epätodellisen hienolta. The Gatheringin yhdeksättä albumia Homea kuunnellessa ei uskoisi, että sillä esiintyvä yhtye lämmitteli varhaisilla kiertueillaan Morbid Angelin ja Deathin kaltaisia äkäpusseja. The Gatheringin juuret kuitenkin ovat metallissa. 90-luvun taitteessa perustettu bändi tuli tunnetuksi pitkistä, synkistä ja elokuvallisista kappaleista, joita joku latteuksien ystävä on keksinyt luonnehtia sanalla "tunnelmametalli". Ensivaikutelma ei läheskään aina ole oikea, mutta ainakin se kestää. Metalli on edelleen ensimmäinen mielleyhtymä The Gatheringin nimestä, ja metalliyleisölle The Gatheringia kaupataan siitä huolimatta, että bändin musiikilla ei enää How to Measure a Planet? -levyn (1999) jälkeen ole liiemmin ollut tekemistä hevin kanssa. Vuonna 2006 The Gathering katoaa gootin, metallin ja popin kolmioon, eikä sille ole helppo löytää kohderyhmää. Ennen musiikkimme oli synkkää ja pimeää. Nykyään siinä on värejä. Alkuaikojen
ÄITI ON MUUSIKKO
Anneke van Giersbergenin elämä muuttui, kun hän sai ensimmäisen lapsensa noin vuosi sitten. En koskaan epäillyt, ettenkö pystyisi olemaan sekä äiti että muusikko, mutta ensimmäinen vuosi äitinä vei paljon energiaa, ihan fyysisesti. Minulla oli kaksi raskasta työtä. Vaikeinta oli opetella uusi työrytmi. Ensin ajattelin, että teen ensin työt bändissä ja menen illalla kotiin hoitamaan poikaa. Sellainen on kuitenkin liikaa, ellei sitä organisoi hyvin. Lopulta kuitenkin opin yhdistämään kaksi elämäni parasta asiaa, Finn-poikani ja laulamisen. Se oli mahtavaa. Finn ja hänen isänsä lähtevät mukaan The Gatheringin Euroopan-kiertueelle. Finn osaa jo kävellä ja leikkiä, ja hänellä tulee olemaan kivaa kiertueella. Maapallon toiselle puolelle lasta ei kuitenkaan voi viedä, koska lentomatkat ovat pitkiä ja väsyttäviä. Finn täytti äskettäin vuoden. Mitä hän sai synttärilahjaksi? Annoimme hänelle... mikähän mahtaa olla englanniksi se sellainen juttu, joka kasvaa luonnossa, usein puun juurella, on valkoinen ja siinä on punaisia pilkkuja... Annoitte hänelle lahjaksi valkokärpässienen? Joo! Sellaisen ison, muovisen sienen, jonka sisällä on rakennuspalikoita. Teksti: Ari Väntänen
23
SUBURBAN TRIBE
JO SEITSEMÄS VIIMEINEN ALBUMI
Suburban Tribe on on julkaissut uuden albumin Revolt Now! Viekkaudella ja oveluudella houkuttelemme yhtyeen ydinjässikän Janne Joutsenniemen tekemään kevyen psykoanalyysin itsestään.
Suburban Triben uusi albumi on metallisinta heviä mitä orkesteri kuunaan on julkaissut. Toki se silti levykaupoissa sijoitettaneen perinteisen rockin karsinaan... mutta silti! Rohkaisiko edellisen, aiempaa metallisemman Manimal-albumin arvostelu- ja myyntimenestys jatkamaan sitä varten valikoituneella polulla? Ja jos se ei olisi menestynyt, olisiko reittinne suunta saattanut kenties kääntyä? Ei ulkopuoliset odotukset tai paineet tai toiveet pysty vaikuttamaan siihen, minkälaisia biisejä multa alkaa tulla. Siitä ekasta Villen (nykyinen solisti Tuomi) aikaisesta (tyystin ilman nimeä jätetystä) levystä tähän levyyn asti on mun mielestä ihan selkeä jatkumo. Kun niitä biisejä soitettiin livenä, ne lähti muodostumaan selkeästi raskaammiksi. Niitten livesoiton kautta tuli fiilis, että nyt me halutaan mennä raskaampaan suuntaan. Tää pyrkimys tuotti Manimalin biisit. Niitä kun taas soitettiin livenä, homma tuntui entistä paremmalta. Ja tottakai me pusketaan siihen suuntaan joka meidän ittemme mielestä tuntuu hyvältä ja oikealta. Manimalin ilmestyessä mua vähän kiusasi se, että ihmiset puhui nu metal -vaikutteista, ja nimenomaan negatiivisella kaiulla. Vasta nyt jälkikäteen sitä pystyy itsekin huomaamaan, että kyllähän 24 niissä puheissa jonkun verran perää oli, kyllä mä pystyn niitä juttuja sieltä poimimaan. Toisaalta sitten tällä uudella levyllä mä en usko, että kukaan pystyy sanomaan sen kuulostavan millään tavalla nu metalilta tai miltään vastaavalta. Eli tuon tyylisuunnan nimeltä mainitseminen pisti kitkemään musiikistanne kaiken sensuuntaisen aivan juuriaan myöten? Vitutustako hyödynnettiin luovana voimana? Kyllähän siinä tosiaan sellainen ajatus tuli, että "nyt ei todellakaan tätä". Ja kyllä vitutusta on tässä parin vuoden aikana on riittänyt aika paljon, Janne avautuu ja kuittaa rehellisyydenpuuskansa kuivahkolla, mutta silti rehevällä naurulla. Onnistun suostuttelemaan häntä avautumaan hieman lisää. Osittain siinä on henkilökohtaisia syitä, jotka johtuu oman eläManimalin yhteydessä tehtiin viimeiset keikat, mä ajattelin pitää pari kuukautta lomaa. Vasta sen jälkeen piti alkaa kirjoittaa uusia biisejä. Mutta sitten ei vaan tullut taajuuksiin. Loppujen lopuksi sitä kesti puoli vuotta ennen kuin mä sain kiskottua itseni sieltä mudasta ylös ja hommiin. Jos haluaa oikeasti jotain tehdä, niin ei auta kuin tarttua siihen. Alkaa vaan tehdä. Sitä kautta mä sain draivin taas päälle, ja vähitellen alkoi biisejä tulla. Levyn tekeminen tosiaan tuntuu aina aivan järjettömältä urakalta siinä vaiheessa, kun ei ole vielä yhtään aihiota olemassa. Että mitä vittua, miten tässä nyt voi ja jaksaa ruveta te-
"Nyt niskasta itseä kiinni ja ylös sieltä..."
sellaista fiilistä, että haluaisi tehdä lisää musiikkia. Se tuntui liian isolta urakalta taas kerran lähteä tekemään sellasta kahden vuoden projektia. Mä olin yksinkertaisesti loppu. Mulla ei ollut enää mitään annettavaa. Eli albumin työstäminenkö on sinulle aina kahden vuoden projekti? Suunnilleen sitä luokkaa se mulle on, siis lähtien siitä kun alkaa kirjoittaa biisejä ja päättyen siihen kun levy tulee ulos. Mä oon yleensä aika hidas lähtemään käyntiin. Tällä kertaa iski vielä se fiilis, että hitto, mä en tee mitään! Mä päätin, että en tee yhtään mitään ennen kuin oikeasti syttyy se liekki, avautuu radioyhteys kosmisiin
"Nyt tehdään heviä ja piste!"
kemään kokonaista albumia... ja sitä vielä kokonaisuutena ajatellen. Tällä kertaa mä tajusin, että pitää ottaa yksi askel kerrallaan. Ei pidä jämähtää miettimään, miltä levy loppujen lopuksi tulee kuulostamaan. Pitää vaan antaa asioiden tapahtua. Mutta kun tuo kahden vuoden jakso väistämättä sisältää myös suuren määrän tyhjäkäyntiä, niin olisiko tällä kertaa käynyt niin, että tyhjäkäynti puristui puolen vuoden mittaiseksi fanttimaiseksi möhkäleeksi? Voihan se noinkin olla, mutta
"Mulla ei ollut enää mitään annettavaa."
män tapahtumista, ja kaiken maailman hässäkkää tässä on muutenkin ollut. Siinä vaiheessa, kun
silloin kun on tilanne "päällä", niin eihän siinä silloin pysty mistään mitään positiivista löytämään. On mussa sen verran maanis-depressiivisyyttä, että siinä vaiheessa kun on huonompi kausi, silloin vedetään todella syvissä vesissä. Maanisella kaudella taas annetaan palaa. Silloin ei nukuta, silloin tehdään. Mutta sellaista se vaan välillä on, ei siinä mitään. Silti oikeastaan jokaisen levyn jälkeen on ollut sellainen fiilis, että homma kasvaa aina vain isommaksi ja isommaksi. Että pystyykö sitä enää enempää antamaan, vai onkohan tää nyt tässä. Jokaista levyä tekee ikään kuin viimeistään. Ja joka kerta sitä antaa kaikkensa. Ei sille vaan mitään mahda. Tulee fiilis, että mitään annettavaa ei enää ole... mutta sitten vain jostain kumman syystä jossain vaiheessa alkaa tulla lisää. Kykenetkö olemaan kelaamatta sitä, millä keinoin saattaisi saada vielä enemmän yleisöä... tai ainakin fanit tyytyväisiksi? Pystytkö tekemään tasan kuten musiikillinen sielunperukkasi kertoo? Liittyen just edellämainittuihin asioihin se vitutus vaan kasvoi... eli pitäisikö mun oikeasti alkaa miettimään kaupalliseen menestykseen liittyviä asioita? Sitä, miten suosiota saadaan puskettua ylöspäin, ja omaa pankkitiliä ja kaikkea tämmöstä. Se herätti mussa vaan vastareaktion. Mieluummin mä kieltäydyn tekemästä yhtään mitään. Kai mussa joku semmonen vastarannankiiski ja anarkisti on, että mä en suostu lähtemään tommoseen mukaan. Enemmänkin tapahtui sellasta, että treenausvaiheessa Ville kysyi, missä on se uusi Silent Rain. Mä sanoin, että ei vittu tule. Me alettiin jo naureskellakin sitä, että kun muut biisit on sen verran raivokkaita ja aggressiivisia, niin tontyyppinen juttu pomppaisi sieltä tosi pahasti ulos. Ja silti: "mutta mitä jos silti tekisit...?". No vittu en tee! Sitä tunsi ittensä suunnilleen uhmaikäiseksi lapseksi. Nyt tehdään vittu saatana heviä ja piste! Mulle oli alkanut käydä aika painostavaksi kaikki ne odotukset ja paineet siitä, että pitäisi tehdä koko ajan isompaa ja menestyvämpää tavaraa. Mä oon jostain kumman syystä jo todella pienestä pitäen tiennyt, että musiikki tulee olemaan se juttu mitä mä teen. Mieluummin mä yritän saada uudestaan kiinni siitä alkuperäisestä voimasta, joka mua on musiikin pariin ajanut, kuin että mä lähtisin miettimään sitä, mikä menestyisi parhaiten ja millä pystyisi tekemään mahdollisimman paljon rahaa. Albumin nimi, käskymuotoinen Revolt Now! on tarkkaan harkittu. Revolution Now! olisikin kuulostanut vain pilven puuduttamien reggaehippien rennolta, mutta ah niin laiskalta väännökseltä. Pohjamudista ylös pääseminen vaati mulle sen fiiliksen, että nostaa nyrkin pystyyn. Että nyt, saatana!, niskasta itseä kiinni ja ylös sieltä. Tän levyn nimi kertoo sen, mitä kautta nää biisit on syntyneet. Teksti: Markku Halme Kuva: Ville Juurikkala
ITEN T LIPUT HELPO
ÄSTÄ!
25
Suoraan listaykköseksi noussut Signs of Life ja siltä lohkaistut neljä singleä eivät ole voineet jäädä musiikkia vähänkään seuraavalta ihmiseltä väliin. Signs of Life keikkuu yhä vieläkin Top 40listalla. Onhan se listoilla yhä, mutta me oltiin jo tekemässä kakkoslevyä eikä voitu aavistaa ekan levyn suosion jatkuvan näin kauan, perustelee laulaja Marko uutuuden markkinoille pukkaamista jo nyt. Kiertueet ja kesäfestivaalit oli jo myyty, eikä yhtye halunnut pantata valmista levyä syksyjulkaisua varten. Into tehdä uutta musiikkia oli kova. Markon mukaan Carnival of Rust on rankempaa kamaa kuin esikoislevy. Palaset ovat loksahtaneet kohdalleen hieman ronskimman meiningin tuloksena. Toki levyllä on myös muunlaistakin tunnelmaa, mitään prätkärokkia bändi ei sentään tee. Kyllähän levyä kuunnellessa selviää heti, että olemme menneet eteenpäin. Ne, joille olen levyä ennakkoon soittanut, ovat sanoneet sitä monipuoliseksi. Omasta mielestäni siinä on paljon valoa ja varjoa. Poets of the Fallin promokuvissa esiintyy vain kolme jäsentä; Marko, Olli ja Captain. Keikoilla bändissä soittaa kuitenkin tuplamäärä ukkoja eli kuusi kappaletta. Markolla on tähän pätevä selitys. Ensin meitä oli bändiä perustamassa vain minä ja kitaristi Olli. Captain tuli mukaan vähän myöhemmin. Halusimme soittaa keikoilla täysin livenä ilman taustanauhoja. Siksi mukaan pyydettiin kitaristi Jaska, basisti Ja-
POETS OF THE FALL
PIKKUNAPPULOISTA ELÄKELÄISIIN
Poets of the Fall nousi raketin lailla suomalaiselle musiikkitaivaalle viime vuonna. Hurjimmatkin odotukset täyttänyt omakustanne-esikoinen Signs of Life on nyt saanut seuraajan kakkoslevy Carnival of Rustista.
ni ja rumpali Tapio, joka kylläkin vaihtui taannoin Jariin. Kun ei ole taustanauhoja, on soitossa improvisaation varaa, ja juuri sitä haluamme. Poets of the Fallilla on harvinaisen laaja kuuntelijakunta. Markon mukaan bändillä on jopa alle kymmenvuotiaita faneja, jotka marisevat kun eivät pääse keikoille katsomaan suosikkejaan. Valtaosaa yleisöstä on pari-kolmekymppisiä, mutta ovatpa takarivin joskus valloittaneet eläkeläisetkin. Bändi onkin ollut varsinainen crossover-ilmiö. Alussa meidän biisejä luultiin REMin uudeksi tuotannoksi. En oikeastaan ihmettele sitä, sillä minulla ja REMin laulajalla on samantapainen ääni. Sitten meitä on verrattu esimerkiksi Liveen ja Pearl Jamiin. Jopa Savage Garden on tuotu esiin, mitä kummek-
sun hiukan. Mutta hyviä bändejähän nuo kaikki ovat, Marko tuumii. Marko on maininnut musiikillisten juuriensa olevan syvällä hevimaailmassa. Iron Maidenit ja kumppanit on tullut kuunneltua tarkkaan läpi. PotF:n musiikki ei kuitenkaan ole kovin rankkaa, joskin metallivaikutteitakin löytyy. Olemme kaikki moniruokaisia musiikin suhteen. Itse olen kuunnellut kaikenlaista mättöä. Mutta kun ideoita tulee muiltakin kuin minulta, ei musiikistamme synny mitään yksiselitteistä. Yleensä teemme kappaleet Ollin kanssa kahdestaan. Kun on joku idea, oli se sitten melodianpätkä tai sanoitus, siitä se lähtee. Olli soittaa kitaralla jotain, ja tajuan heti missä mennään. Homma toimii niin. Se on kuin telepatiaa. Ensin kitara ja laulu, johon lisätään koskettimet perään. Ei se ratkaise mitä musiikkia itse kuuntelee, joten Panteran tasolle emme ole vielä päässeet, mies naurahtaa. Bändin tulevaisuus näyttää varsin auvoisalta. Ulkomaanviritykset ovat päällä, ja esikoislevy julkaistiinkin jo useissa eri maissa. Ensin on luvassa promootiokiertueita, ja itse keikoille päästään aikaisintaan loppuvuodesta. Niin kauan jatketaan kuin omaehtoisesti saadaan tätä tehdä ja mielenkiintoa riittää. Tavoitteena on lyödä läpi ulkomailla ja saada levyt myymään siellä. Stressiä tässä hommassa tulee helposti, mutta yritämme ottaa rennosti eikä pingottaa. Teksti: Kimmo Jaramo Kuva: Levy-yhtiö
VA NTA A N A I N O A TATU O I NTI LI I K E
PIKUS TATTOO
TATU I O N N IT S U U N N IT TE LU P E ITE K U VAT K O RJ A U K S ET P E R U S L ÄV I ST YK S ET Liike on terveysviraston tarkistama ja hyväksymä. Tervetuloa paikan päälle! Liesitori 1, Kauppakeskus Iso-Myyri 2.krs, 01600 Vantaa. Puh: 040 413 9809 www.pikus-tattoo.com
26
Maaliskuussa ilmestynyttä kakkosalbumia Serkut rakastaa paremmin kutsuttiin kommentoimaan rumpali Aleksi, joka on pitkälti vastuussa TV-Respan soundista tuotannollisessa mielessä. Heti alkuun meinasi tulla riita, kun kutsuin yhtyeen musiikkia lofi-popiksi. Ei uudessa levyssä ole meiän mielestä mitään lofia, koska kaikki äänitykset ja miksaukset on tehty mahdollisimman hyvin. Ennen oltiin lofia, koska ei ollut hyviä laitteita eikä taitoa. Äänitysprosessi kesti kaiken kaikkiaan viisi kuukautta ja äänityspaikkojakin oli seitsemän. Semmonen ei meille toimi, että mentäis studioon kahdeksi viikoksi äänittämään ja sitten miksattais vaikka viikko ja sitten levy olis valmis. Pikkuhiljaa pitää rakennella. Esim. Oon pahoillaan, sen lupaan -biisi on käynyt aivan täydellisen muodonmuutoksen. Alussa se oli semmonen karvahattumotown-biisi, mutta sitten siitä lähti rytmiryhmä vittuun ja laulumelodiat meni täysin uusiks. Tehdään kaikki mitä tarvii tehdä, jotta biisi toimii. Tai Ykähän (laulaja-kosketinsoittaja Yrjö) biisintekijänä päättää, että mitä biisejä äänitetään ja mitä niille tehdään. Me muut vaan katotaan vierestä ja odotellaan uutisia. Perinteisiin studiotiloihin turvauduttiin vain alkuvaiheen rumpuäänityksissä, niin kuin nykyään useasti tapana on. Mukavinta oli vokaalien äänittäminen Päivin (toinen laulajakosketinsoittaja) vanhempien rantasaunalla Merimaskussa. Samalla kun Ykä ja Päivi kävivät laulumelodioita läpi, niin minä iskin li-
BÄNDI TIETÄÄ PAREMMIN
Naivistisen ilopopin 10-vuotias turkulaisihme TV-RESISTORI on tehnyt albumin, jonka nimi on sukulaisuussuhteessa Elvis-elokuvaan. Muita yhteyksiä rockin kuninkaaseen ei taida löytyä.
sää puita takkaan. Tuottajaa kansissa ei mainita, mutta äänitys, miksaus ja masterointi on laitettu kolmikolle Aleksi, Sami Sänpäkkilä (levyn julkaisseen Fonalin pomo) ja Yrjö. Tarinatuokion aikana kävi ilmi, että Aleksin rooli levyn tuotannossa on ollut jokseenkin suuri, mutta siitä huolimatta yhtyeen soundista ei löydy viittauksia miehen suurimpiin suosikkeihin The Bandiin ja Neil Youngiin. Juu, no, olishan se melkoinen veto tehdä synapoppia The Bandin tai Niilon kaavalla. The Band vaikutti tähän levyyn sillä tavalla, että käytin yhdessä biisissä sormivirvelikikkaa, jonka löysin Bandin ekalta levyltä. Mun korvissa levyssä on aika paljon samanlaista meininkiä kuin Tortoisen Standartsilla ja bob hundin viimeisimmällä. Niitä olisin käyttänyt ainakin referenssi-
levyinä, jos olisin semmoisia tarvinnut. Kun jo alkuun kinasteltiin, niin en uskalla lainkaan kertoa miltä Tv-respa minun korviini kuulostaa, sillä en halua päätyä seuraavan haastattelun puheenaiheeksi. Kiinnostavaa olisi kyllä tietää, että miten helvetissä Sheikki sheikki -biisistä voi tulla Ladytron mieleen? Sehän on tosi hyvä bändi, mutta olis kiva että siihen verrattais semmosessa tilanteessa, milloin oikeesti kuulostetaan kyseiseltä bändiltä. Sheikki sheikki kuitenkin on ihan toiselta puolelta planeettaa. Me yritettiin viljellä Beckiä toimittajille, mutta ei ne semmoista tajunnut. Kuitenkin tosi moni juttu Sheikki-biisissä on pöllitty suoraan Odelay-levyltä. Entäpä löytyykö hyväksyntä nynnypop-luokittelulle, joka lanseerattiin Nyt-liitteen jutussa? No, me ollaan nynnyjä, että siinä mielessä ihan osuvaa. Paitti jos Jallua juuaan riittävästi, niin kyllä rähinää löytyy, tarvittaessa. Olemassaoloa on turha pyydellä anteeksi, mutta kyllä tekojaan kannattaa katua. Emmä tiiä onk se sitten nynnyä? Serkut rakastaa paremmin julkaistaan myös vinyylinä. On kiva nähdä omat biisit selvinä viiruina, ja vinyylissä on vaan paljon mukavampi tunnelma. Vähän niin kuin sähkö- ja puukiukaan ero. Mutta tietokoneellahan nää meidän levyt äänitetään, että ei tässä mitään analogihörhöjä olla. Teksti: Aku-Tuomas Mattila Lue pidempi versio haastattelusta osoitteessa www.sue.fi
27
RAUTAMAAILMA
Kivi Larmola testaa ja tutkii, kiertää ja kyselee. Ehdotuksia (ja palautetta) niin testikohteista kuin -henkilöistäkin otetaan vastaan sähköpostissa kivi.larmola@sue.fi Tämä on lentoperämiehenne. Kiinnittäkää turvavyönne ja pitäkää kiinni savukkeistanne, me lähdemme risteilylle soittoromppeiden ihmeelliseen maailmaan. Ja kaikkialle muuallekin, mikä vain asiaan kuuluu tai ei.
PIKKUSÄÄDÖILLÄ PUTKEN HERRAKSI
Viime kerralla kävimme läpi tavallisimpia kitaran sähkötöitä. Nyt on aika siirtyä signaaliketjussa eteenpäin. Kaikki esimerkiksi juottamisesta viimeksi sanottu on voimassa edelleen, ja ellei sinulla ole lehteä tallessa, voit yrittää tilata sen toimituksesta postikulujen hinnalla. Minulta on pyydetty putkivahvistimien tavallisimpia modauksia ja muunteluja käsittelevää artikkelia. Ennen kuin lähdetään askartelemaan vahvistimissa asuvien ehdottomasti tappavien jännitteiden parissa, on syytä rakentaa muutama yksinkertainen ja turvallinen pattereilla toimiva elektroniikkaprojekti, jotta nähdään kuinka kärsivällisyys kestää ja kolvi pysyy kädessä. Helpoin ja palkitsevin rakennuskohde aloittelijalle on fuzz, tuo klassikkosäröttimien kuningas. Niistä löytyykin monenlaisia kytkentäkaavioita internetin ihmemaasta (ks. linkit jutun lopusta). Ehdotonta pakkoluettavaa heti aluksi löytyy täältä: www.tkk.fi/ Misc/Electronics/faq/sfnet.harrastus.elektroniikka/. varsinaiseen rakenteluun. Ensin pitää selvittää, josko vahvistin muuttuisi mieluisammaksi pelkällä asiallisella huollolla, ihan ilman muuttamatta. Mikko: Suurin ongelmahan on se, että yleensä jengi ei vaihda putkia silloin kuin pitäisi, vaan soittelevat vanhoilla tehdasputkilla iät ja ajat. Sitten kun niille tehdään ihan tavallinen putkenvaihranssi on väljempi, sillä pääteputket hakeutuvat itse oikeaa biasia kohti. Katodibiasoidun vahvistimen bias-jännite saadaan nostamalla katodin potentiaalia maahan nähden suuritehoisen vastuksen avulla, ja biasointi tapahtuu muuttamalla vastuksen arvoa. Mistä sitten erottaa katodibiasoidun vahvistimen? Mikko: Jos ei tunnista katodivastusta vahvistimesta tai kytkentäkaaviosta, kannattaa miettiä, ryhtyäkö itse ylipäätään säätämään. Kalleimpia korjaustöitä ovat sellaiset, joissa on itse lähdetty esimerkiksi vaihtelemaan konkkia parempiin ja sitten vahvistin ei toimikaan. Niissä joutuu pahimmassa tapauksessa rakentamaan koko vahvistimen uusiksi. Vahvistimessa liikkuvat korkeat jännitteet, sinne ei siis auta työntää sormia ihan tuosta vain. Mistä tietää, koska vahvistimeen on turvallista koskea? Mikko: Jännitteellisyys mitataan aina yleismittarilla, ja jos jännitettä on, odotellaan. Harvemmin vahvistimessa on tappavaa jännitettä enää kymmenen minuutin kuluttua siitä kun virrat on katkaistu, mutta siihen ei auta luottaa. Jos jännite ei tunnu purkautuvan muuten, voi sen purkaa laittamalla tehovastuksen vahvistimen virtapiirissä plussan ja maan väliin. Missä vaiheessa normaali säätö muuttuu modittamiseksi? Mikko: Siinä vaiheessa, kun vaihdetaan jotain muuta kuin putket, tai kun juotetaan jotain, bias-säätöä lukuunottamatta. Kannattaa aloittaa pienistä modifioinneista, kuten tonen säätämisestä muuttamalla kondensaattorien arvoa. Vastusten arvoa muuttamalla saa sitten vaikkapa lisää gainia. Nämä ovat sellaisia yksinkertaisia modauksia, joiden itse tekemisessä on jotain järkeä. Sitten kun aletaan vaikkapa lisätä uusia putkia, saattaa olla tarpeen myös vaihtaa muuntaja tehokkaampaan. Järkevimmät muutokset eivät useinkaan ole varsinaisiin vahvistimen kytkentöihin puuttumista, vaan esimerkiksi kaiuttimen vaihtoa sopivampaan tai erimerkkisten putkien vaihtoa. Etuasteputkia kannattaa olla eri merkkisiä ja mallisia. Niitä voi vaihdella ilman biasointia. Esimerkiksi eri valmistajien ECC83/ 12AX7 -putkia, puolet heikkotehoisempaa ECC81/12AT7 70% putkea (jos halutaan headroomia lisää ja säröä vähemmäksi) tai 20% kymmenen kertaa heikompaa ECC82/12AU7 -putkea kokeilemalla vahvistimen käytös muuttuu täysin. Jos tällaiset pienet muutokset eivät riitä, on hyvä pysähtyä ja miettiä, olisiko jokin muu vahvistin sopivampi omaan tarpeeseen. Usein ongelmana on, että yritetään saada vahvistimesta irti jotain, jota varten sitä ei ole kerta kaikkiaan tehty, vaikkapa bluesia hi-gain -säröpelistä. Tuntuu, että aina kun puhutaan vahvistimien rakentelusta, tarkoitetaan putkivahvistimia. Miksi näin? Mikko: Soundihan siinä on aina se lähtökohta. Putkivahvistimet ovat myös yksinkertaisempia ja niiden rakentaminen on helposti palkitsevampaa. Pahimpia tapauksia ovat ne, joissa joku on itse yrittänyt modata vahvistinta huonolla menestyksellä. Jos ei tiedä mitä tekee, on parempi ja halvempaa jättää rakentelu ammattilaiselle. Teksti: Kivi Larmola
Fuzz-kytkentäkaavioita: www.blueguitar.org www.diystompboxes.com/pedals/ schematics.html www.freeinfosociety.com/electronics www.generalguitargadgets.com www.geofex.com www.runoffgroove.com/articles. html www.tonepad.com Hyviä linkkejä vahvistimien modifiointia ja rakentelua opetteleville: www.amptone.com www.ampwares.com www.ax84.com www.blueguitar.org www.drtube.com/guitamp.htm www.firebottle.com/ampage www.freeinfosociety.com/electronics/schempage.php www.madamp.biz www.uraltone.com Erilaisia rakennussarjoja myyvät mm: www.ax84.com www.diyguitaramp.com/index. html www.drtube.com/guitamp.htm www.edgaraudio.se www.hoffmanamps.com/schematics.htm www.londonpower.com/kits.htm www.madamp.biz www.tubeampdoctor.com www.uraltone.com/kauppa www.worldtubeaudio.com Ja sitten eräitä ammattilaisia, joiden puoleen voi kääntyä: Vahvistinverstas Vierula, Nurmo: www.vahvistinverstas.fi/index.html Wahvarikellari, Tampere: www.wahvarikellari.fi Soitinlaite Kivioja, Helsinki: Kirjatyöntekijänkatu 2, 00170 HELSINKI Uraltone, Helsinki www.uraltone.com
MUTTA NYT ASIAAN
Tavoitin puhelimitse vuoteen pohjalla flunssaa potevan Mikko Kankaanpään, helsinkiläisen Uraltone-vahvistinpajan omistajan. Uraltone tekee kaikkea putkivahvistimiin liittyvää, myös selkeitä rakennussarjoja, jotka ovatkin hyvä tapa päästä perille vahvistimen saloista. Rakennussarjat ovat muutenkin suosittuja. Se ei ole ihme, kun katselee vintage-vahvistimien hintakehitystä ja toisaalta hyvistä osista koottuja boutiquevahvistimia, jotka ovat monasti aivan samaa osastoa perinnepelien kanssa, vain hiukan viilattuna. Nyt ei kuitenkaan rakenneta koko vahvistinta, vaan muokataan sitä olemassaolevaa, joka jostain syystä ei tyydytä. Ja näinhän siinä käy, ettei vielä päästä ollenkaan
to, ollaan ihan huuli pyöreänä, on kuin vahvistin heräisi henkiin. Putkien vaihto ei ole aivan niin yksinkertaista, että "lamput ulos, toiset sisään". Tai etuasteputkien (ne pienemmät) vaihto on, mutta pääteputkien vaihdon yhteydessä vahvistin pitää aina biasoida. Ellei sitten käytä kalliita Mesa/Boogien tai Groove Tubesin "grading"-putkia, joissa tietynarvoisen sovitetun parin voi vaihtaa toiseen samanlaiseen. Tavallisissa sovitetuissa pareissa parin arvo voi olla niin erilainen kuin edellisen sovitetun parin, että biasointi on hyvä suorittaa aina. Väärin säädetty bias voi kuluttaa putket loppuun muutamassa minuutissa, tai ainakin huonontaa soundia tarpeettomasti, mikä on verrattavissa tilanteeseen, jossa auton moottorista on puolet sylintereistä pimeänä. Biasoinnin säätöön on ohjeet Uraltonen sivuilla www.uraltone. com. Putkivahvistimia on biaksen säädön kannalta kahta päätyyppiä: Fixed-Bias -vahvistimia ja katodibiasoituja vahvistimia. Fixed-Bias vahvistimissa biasointi on erityisen tarkkaa. Katodibiasoiduissa tole-
UUSI HENKI HEVOSEEN
Jos vahvistin on maannut pitkän aikaa käyttämättä, kuten esimerkiksi vahvistimiksi modifioitavat putkiradiot usein ovat, annetaan vahvistimelle ensimmäinen virta hehkulampun läpi. Tässäkin on syytä tietää mitä tekee, koska kyseessä on kumminkin verkkovirta kaikki kytkennät pitää tehdä huolellisesti ja ilman sähköiskun vaaraa. Hehkulamppu on monesti parempi kuin Variakki, koska se rajoittaa virtaa, mikä on hyvä asia, jos vahvistimessa onkin jotain rikki.
www.aronsoitin.fi
ÄÄNI- JA VALOLAITTEET
UUDET TAI KÄYTETYT
Fredrikinkatu 55, 00100 Helsinki puh. (09) - 6943418 Myymälä avoinna: ma-pe 10-18, la 10-14
WWW.AUDIODIVARI.COM
28
MYYMÄLÄ: KOLMAS LINJA 19, HKI
soittimet ja tarvikkeet vuodesta 1953
29
30
Kryptinen taistelujuoma.
"Ootas, sulla ei oo tossa mitään."
"...ja katse kameraan, kiitos."
TERÄSBETONIN TAIS
"Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt..." Tässä metsässä ainakin yllättyisit, kun löytäisit joukon likaisia miehiä kuolleiden eläinten nahat niskassaan karjumassa raivokkaasti.
Niin, kyseessähän on vain Teräsbetonin uusien promokuvien ottaminen, ei sen kummempaa. Tämä valmiissa kuvissa käsittääkseni jonkinlaiseksi taistelutantereeksi muuttuva alue sijaitsi todellisuudessa Upinniemen varuskunta-alueella. Siellä, kylmässä ja märässä metsässä koikkelehtivat bändin lisäksi puvustaja, meikkaaja, Suen väki, pari videokuvaajaa sekä valokuvaaja assistentteineen, jotka rämpivät syvimmällä näissä oletetuissa suonsilmäkkeissä. Tai eivät ne varmaankaan silmäkkeitä olleet, mutta helvetin isoja lätäköitä Hoppla! 32 kuitenkin. Niistä pilkisti muutamia mättäitä, joissa yhtyeen jäsenet sitten tasapainoilivat painavien rekvisiitta-aseiden kanssa horkkaa odotellessa. Tämän rock-tähteyden glamouria huokuvan tilanteen kiteytti hyvin kitaristi Järvisen laukoma kommentti: En mä tiedä onko mun kengät märät vai ei, mutta jalat on ainakin helvetin kylmät. Näin siis mies, joka paikkasi vuotavat kenkänsä sullomalla niihin Alepan muovikassit. Aamuherätys Teräsbetonille oli tullut kilpaa kello kuuden lyömän kanssa. Kuvausten oli määrä alkaa kymmeneltä, ja sitä edelsivät matkanteon lisäksi vielä maskeeraus- ja puvustussessiot. Parin tunnin ihmettelyn jälkeen alkoi kylmyys painaa sangen veemäisesti, mutta onneksemme pääsimme välillä elpymään joko bändin asuntoautoon, jossa oli tarjolla teetä, tai sitten jonkin sortin making of -dokkaria väsäämässä olleiden ihmisten kulkuvälineeseen. Pakkaseen sitä oli aina kuitenkin palattava. Yhyy. Kukin bändin jäsen pönötti vuorollaan tuuli- ja savukoneen päinhönkimänä yhdellä isoimmista mättäistä, kun hyviä kuvakulmia tähystellyt kuvaaja Jere Hietala hääräsi ympärillä ja upposi aina välillä reippaasti minilampeen. Taustalla vaikutti armeijan edustaja, joka aina välillä kävi sytyttelemässä tai kohentamassa taustan tulipesiä
Hevin saatanallisista konnotaatioista emme tiedä mitään.
Taisteluja voi käydä myös pelikoneella.
STELUVALMISTELUT
tai kantoi paikalle lisää tekosaarekkeina toimivia kukkamultasäkkejä. Lopulta koko kvartetti yritti ahtautua samalle kiinteälle maankappaleelle, ja kuvaaja huudatti heitä jälleen lisää saadakseen rajuja ilmeitä. Sensuuripeikon iskemistä peläten en paljasta, mitä tekstiä näsäviisaat muusikonplantut suolsivat. Hauskaa kuitenkin jaksoi kaikilla olla olosuhteista huolimatta. Poikien lisälämmitykseksi puvustaja Outi Höylä oli antanut jokaiselle pullon jotain hämmentävää juomaa, joka oli kuulemma hyvinkin pahaa. Samainen puvustaja oli selkeästi innostunut tehtävästään luoda yhtyeelle asusteet. Historiallista mallia niillä ei ollut, vaan ne oli suunniteltu villisti laukkaavan mielikuvituksen voimin. Olivat kuulemma vielä lämpimiäkin. Onneksi ketään eläintensuojeluun hurahtanutta yksilöä ei osunut paikalle. Toisaalta silloin ei maskeeraajan olisi tarvinnut lavastaa pojille taisteluvammoja. Kuvauksista selvittiin kenenkään liukastumatta pahasti tai molskahtamatta kokonaisvaltaisesti vetiseen maastoon, vaikkakin kuvauspaikalla liikkuminen oli enemmänkin kuin vaivalloista. Ennen päivän päättymistä kuvaaja keksi jatkaa vielä hetken, vaikka muut olivat jo kotimatkan kannalla. Viimeisenä tehtävänään bändi päätyi poseeraamaan läheiselle kalliolle. Mikäli siellä kaikui ääni totuuden, en voi sitä tietää, sillä olin kuvaushenkilöiden autossa puhaltamassa eloa vakavasti kohmeiseen kymmensormijärjestelmääni (no, oikeasti turtle-järjestelmään). Täysin eri aikaan, aivan eri paikassa: tapaamme Teräsbetonin helsinkiläisessä HIP-studiossa. Toista täysimittaista levyään työstämässä olevat betonilaiset ovat hyvissä käsissä, sillä heidän tuottajanaan toimii itse Hiili Hiilesmaa, joka kuin ihmeen kautta on saanut aikatauluunsa tilaa. Yhtye uskoo Hiilen tuovan sointiin orgaanisempaa tuntua. Mitään suureellisempia muutoksia tai varsinaisia yllätyksiä ei kitaristi Järvisen mukaan ole tulossa. Mitä nyt jostain jazz-odysseiasta puhuttiin, mutta sehän oli vain vitsi. Eikös niin? Studion tapahtumista ei juuri tuossa vaiheessa ollut kerrottavaa, koska bändi oli vasta nauhoitusten alkuvaiheessa. Tiedonjanoisimmat teistä voivatkin mennä bändin kotisivuille ihmettelemään, sillä parahultaisesti Suen ilmestyessä on sivuston Verkkoklaanin Kammio-osastoon auennut studiopäiväkirja, jossa voi seurata poikain edesottamuksia. Teksti: Lauri Livistö Kuva: Aija Soivanen Katsekontakti on valttia myös studiossa. 33 Hyvä tuottaja on aina valppaana.
KORPIKLAANI
TARINOITA TIEN PÄÄLTÄ
Korpiklaanin studiotunnit ovat tältä erää ohi ja nyt on aika poljettaa lapikkaita lattiaan keskisessä Euroopassa. Tales Along This Tour -kiertue näyttää kontion kynnet terävämpänä kuin koskaan.
Korpiklaani on purkittanut Tales Along This Road -levylle tuhdin annoksen rehellisen metsäläistä ja tarttuvaa folk-metallia. Levytyshommien jälkeen oli aika kietaista päät poninhännälle ja suunnata Euroopan keikkalavoille maistattamaan uutta materiaalia. Turneen ainoan Hollannin-keikan hikiä kuivatellessa löytyi yhtyeessä nelikielistä pompottavalta Jarkolta pieni tovi aikaa toimittajallekin. Välipäivää tässä vietetään. Viisi keikkaa takana, 14 edessä. Mukavaahan se on tuulettaa nauhoitusten jälkeen, vaikka pääosin se varsinainen tuulettaminen tapahtuikin niinä kahtena päivänä, mitä Ruotsin kautta bussilla kulkiessa kesti. Muuten otetaan alkoholia vain lääkkeeksi ja keskitytään soittamaan hyviä keikkoja. Uuden levyn biisit tarttuivat ainakin meikäläiseen oikein hyvin. Pirteää ja helposti avautuvaa musiikkia, positiivisessa mielessä. Tämän luulisi kelpaavan muillekin. Näitä uusia kipaleitahan me soitimme jo edellisellä Euroopan-kiertueella viime vuoden marras-joulukuussa. Yllättävän hyvin upposivat jo silloin. Yleisö otti biisit vastaan kuin vanhat tutut, vaikka kuuli ne silloin ensimmäistä kertaa. Tälle rundille lisättiin settiin vielä pari kolme uutta ilman että olisi tiputettu vanhoja pois. Näin on yleisölle tarjolla entistä pidempiä iltoja hyvän musiikin parissa. Uusi levyhän saatiin valmiiksi jo helmikuussa, mutta meistä riippumattomista syistä julkaisu venyy kuukaudella suunnitellusta. Olo onkin nyt kuin Spinal Tapilla: ollaan kiertueella promoamassa olematonta levyä! Suomen kielen painoa on lisätty hiukan sitten edellisen eikä se ole huono asia. Tosin suomea taitamattomaan yleisön voisi kuvitella helpommin yhtyvän mukaan englanninkielisiin säkeisiin. Kyllä se suomi hyvältä kuulostaa minunkin korvaani. Meillä sanomapuoli ei ikinä ole ollut se tärkein puoli tässä touhussa, eikä vastaanotto näytä riippuvan siitä, laulaako Jonne suomeksi, englanniksi vai saameksi. Hyvin on sanat hallussa yleisölläkin ja reippaasti hoilataan mukana, vaikka useimmiten ei sanoitusten sisällöstä taida olla hajuakaan. Vastaanoton osalta todella hieno hetki oli viime vuonna Summer Breeze -festareilla, jossa avausbiisin kertosäe kajahti kuin tuhannen tuohitorven voimalla takaisin lavalle. Meinasi Vesilahden pojalta tulla pissa housuun! Kuuluu se meininki olevan hurjaa muuallakin. Metallikeikkailulla itänaapurissamme ei ole vielä kovin pitkää traditiota, ja ehkä juuri siksi sikäläinen metallikansa janoaa kyltymättömästi uusia bändejä. Korpiklaanilla on jo aiempaa kokemusta keikkailusta Suuren ja Mahtavan perintömailla ja kuluvalle keväälle on jo buukattu useampi musisointisessio Venäjälle. Venäjän-keikoilla yleisön meininki on aika rajua. On se sitä toki täällä Keski-Euroopassakin, mutta Venäjällä se lähentelee mielipuolisuutta! Viimeksi soitimme Moskovassa 600 hengen klubissa, jonne oli ahdettu noin tuhat ihmistä. Seuraavalla kerralla soitammekin jo 1500 hengen paikassa. Liput sinne alkavat olla loppuunmyydyt. Monen votkaturistin kohtalosta huolimatta ei Venäjällä tarvitse pelätä omaisuutensa saati henkensä puolesta enempää kuin muuallakaan. Edellisellä kerralla käyttöön annettuun kalustoon kuului myös kaksi kivitalon kokoista turvamiestä, mutta taidettiin pelätä niitä enemmän kuin ympäristöä! Voisi kuvitella, että isolla porukalla reissatessa syntyy helposti pientä nokkapokkaa. Luppoaikana me vaan pelataan Paskahousua ja kuunnellaan humppaa. Uskovaisten tavara on yhteistä. Me ei olla riidelty kertaakaan, vaikka ainainen odottelu toisinaan syökin miestä rotan lailla. Vaan siihen on totuteltava. Syksylle on jo suunnitteilla Euroopankiertue ja samalla pitäisi alkaa värkkäämään seuraavaa levyä. Touhua tässä riittää itse kullekin, mutta nyt on tämän työn aika, ei parane valittaa. Mitäs sitä lepäilemään! Teksti: Oskari Lehtinen Kuva: Toni Härkönen 35
Pain Confessorin parin vuoden takainen Turmoil-debyytti esitteli meille uuden, toimivan kuusimiehisen deathrash-aktin, jonka metalli tuntui niin tuoreelta kuin tutultakin. Kakkoslevy Fearrage tekee joka suhteessa selvää eroa debyyttiin, vaikka bändi säilyttääkin oman ilmeensä: sävykkäämpi, syvempi ilmaisu vie biisejä uusiin sfääreihin. Mistä uudet sävyt ovat löytyneet? Niin, se onkin hyvä kysymys, kitaristi Tuomas pohtii. Sillä on aika paljon tekemistä sen kanssa, että ekan levyn tekeminen tuli niin äkkiä. Bändi oli ollut kasassa reilun vuoden. Silloin sovituksista ja muista ei varmaan tullut näin harkittuja. Nyt niitä vanhoja biisejäkin on sovitettu uusiksi. Uusiin biiseihin koetettiin saada enemmän koukkuja ja suvantokohtia ja niiden vastineeksi vähän kipakampaa tavaraa. Se tuli aika luonnollisesti. Tietty siihen vaikutti myös se, että tällä kertaa joka jätkä hoiti tonttinsa paljon itsenäisemmin. Aikaisemmin minulla ja Vesalla (kitara) on ollut taipumus sanella, miten meidän sävellykset menevät. Nyt, kun me vietiin tekemämme biisit kämpille toisille esiteltäväksi, ne purettiin osiin. Jokainen sai tehdä omat osuutensa haluamallaan tavalla. Kaikki kävivät itsekseen studiossa tekemässä juttunsa, ja me sitten Saksan Jannen kanssa sumplittiin jatkoa. Se yllätti, miten paljon enemmän Pasi sai synasta irti, vaikka se ei ole kosketinsoittaja, vaan rumpali. Meillä ei ole tarkoitus pitää synaa vain mattona siellä pohjalla, ja nyt Pasi on päässyt enemmän rooliinsa kiinni ja sai Jannen
PELOTTAVAN VIHAINEN PAIN CONFESSOR
Yksi bändissä on perfektionisti ja toinen kotona viihtyvä isä, mutta kaikilla on palava halu soittaa. Mutta kenellä onkaan kultaiset korvat?
kanssa sovitettua hommat paremmin. Pain Confessor on sorvannut molemmat levynsä kotikaupungissaan Hämeenlinnassa Studio Sound Supremen tiloissa Janne Saksan toimiessa tuottajana. Kuinka paljon etua on siitä, että pääsee työskentelemään tutussa ympäristössä? Mä veikkaan, että aika paljonkin. Kun bändissä on perheellisiä jätkiä, niin on ollut hyvä, että studioon on voinut mennä silloin kun parhaiten sopii. Meidän levyt on tehty siten, että kun nauhoitetaan, paikalla ei ole ylimääräisiä henkilöitä. Sillä lailla vältytään bissen sekä viinin juonnilta ja röökinkatkulta. Voi rauhassa keskittyä soittamiseen, eikä tarvitse kuunnella kännisten ohjeita. Itse olen monta vuotta tehnyt omakustanteita känniperiaatteella eikä sitä enää jaksa. Meidän äänityksissä on vain soittaja, tuottaja ja perfektionisti eli minä. Luotan kyllä jätkiin täysin, mutta haluan silti olla koko ajan mukana. Herra perfektionisti oli siis tarkkakorvaisen kaverinsa kanssa läsnä aina kun studiolla tapahtui. Kumpi käytti piiskaa muun bändin soittaessa? Se on vähän semmoinen fiftysixty-tilanne. Janne on varsin tarkka soitannollisissa asioissa. Sen tarkka, kultainen korvapari kuulee kaikki epävireisyydet ja virheet kaksiäänisissä jutuissa. Se ehdottelee jotain, muttei hirveästi vaadi muutoksia. Minä taas olen se, jolla on näkemys varsinkin omista biiseistä. Esittelin ideoitani sitten, ja aika usein ne toimivat. Tässä kohtaa puheeksi tulevat maailmalla menestyneiden suomalaisten metallipumppujen solistit. Suomalainen laulaja on aina suomalainen laulaja, mutta hyvää tulkitsijaa tuskin voi ääntämisestä haukkua. Lauluissa olen valvonut lähinnä juuri ääntämistä. Ääntämisestä olen vitun tarkka, mulla nämä Kotipelto-ääntämiset ottaa aika pahasti korvaan. Markku on helvetin hyvä laulaja. Olen pyrkinyt kannustamaan sitä, kun se on lähtökohtaisesti aika hyvä vetämään noita. Teksti: Jarno Koskinen Kuva: Miikka Tikka
lipunmyynti on alkanut!
lippuja saatavissa lippupalvelun myyntipisteistÄ kautta maan. hae lippusi 23.4.2006 mennessÄ, niin saat kampanja-alennuksen!
oikeudet ohjelmamuutoksiin pidÄtetÄÄn.
deicide (swe) hypocrisy (swe) marduk (ch) samael (swe) the duskfall amorphis tarot
(usa)
mokoma diablo suburban tribe charon timo rautiainen verjnuarmu stam1na korpiklaani ruoska
Heavy Metal Festival 23.-24.6.2006 Kauhajoen Nummijärvellä
WWW.NUMMIROCK.FI
36
Ainakin kuusi vuotta kasassa ollut kuuden miehen heviorkesteri 45 Degree Woman sai debyyttialbuminsa ulos 22.3. Rumpali Kari Reinin mukaan albumiin ei aikaisemmin oltu valmiita. Me haluttiin, että debyytti on sellainen ettei se jätä ketään kylmäksi. Nyt oli biisit ja kokoonpano sellaiset, että oli pakko tehdä levy. Kun yhtyeessä on kuusi miestä, luulisi yhteisen sävelen löytämisen olevan edes välillä hankalaa. Alun perin tarkoitus ei edes ollut perustaa näin isoa yhtyettä, vaan porukkaa on kasaantunut vuosien varrella. Jos me voitaisiin tehdä tätä hommaa viidellä tai kolmella miehellä, niin me tehtäisiin. Jokainen on kuitenkin tullut tähän bändiin, koska voi tuoda siihen jotain lisää, ja sille jollekin on edelleen tilausta. Reini näkee miesmäärän vahvuutena. Onhan tämä ihan posketon eri tyylien sulatusuuni. On järjetön määrä vaikutteita mistä ammentaa uutta. Aiemmin Hybrid Childrenissä kannuja paukuttaneelle Reinille on alusta asti ollut selvää, että kaikki muu saa jäädä heti, kun hommat lähtevät luistamaan 45 Degree Womanin kanssa. Se, että saa soittaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat todella läheisiä ja joiden kanssa on muutakin yhteistä kuin bändi, rupeaa tuntumaan vuosien mittaan yhä tärkeämmältä ja tärkeämmältä. Aikuiseen ikään ehtineet musiikin veteraanit katsovat rokkikukkoilua ja katteetonta uhoamista kieroon. 45 DW:n meininki on suoraselkäistä ja miesten keski-
45 DEGREE WOMAN
Tässä haastattelussa ei selviä miksi bändin nimi on 45 Degree Woman. Sen sijaan yhtyeen rumpali herkistyy ja kertoo, miksi uusi levy on yhtyeelle niin tärkeä.
näinen luottamus näyttelee tärkeää roolia. Lupauksista ja sovituista aikatauluista pidetään kiinni. Reini kokeekin, että yhtyettä yhdistää jonkinlainen veriveljeys. Viime vuosien vastoinkäymiset ja lähiomaisten menetykset ovat tuoneet yhtyeen musiikkiin uuden ulottuvuuden. Debyyttialbumin nimi How to Handle the Pain viittaakin nimenomaan henkiseen kipuun ja menettämiseen. Levy on tekijöilleen terapiaa ja se oli pakko saada ulos, hinnalla millä hyvänsä. Levy on tämän fiiliksen näköinen, synkkä ja tavallaan lohduton. Silti oli päivänselvää, että tämä on levy joka pitää tehdä. Se on niin monelle ihmiselle oikea muisto ja omistettu monelle, joka on täältä joutunut lähtemään. Tästä levys-
tä tuli ihan saatanan henkilökohtainen jokaiselle jätkälle joka on ollut mukana. Pääasia on, että se on nyt pihalla. Että on saatu edes jotain pelastettua. Luojan kiitos levy ei ole aikaisemmin tullut ulos, sillä se ei olisi yhtään saman näköinen. Ei siinä olisi läheskään samaa kosketuspintaa, Reini huokaa. Jos aikuiset miehet laulaa aikuisten miesten ongelmista, niin saa siinä ollakin vähän kilsoja mittarissa. Reini korostaa, että kaikesta huolimatta huumori ei ole yhtyeestä mihinkään kadonnut. Me ollaan erittäin huumoriäijiä ja aina on hyvä meininki. Meillä bändin sisäinen kemia pelaa, on huulenheittoa ja positiivista vittuilua. Ja sellainen keskinäinen rakkaus tässä hommassa. 45 Degree Womanin nimestä on kyselty bändin alkuajoista asti. Koko tarinaa nimen takana ei Reini suostu kertomaan, mutta raottaa mysteeriä sen verran, että kyseessä on oikeasti olemassa oleva espanjankielinen naishahmo. Usein ihmiset yhdistävät tämän nimen seksiin tai kieltolakiin, mutta niiden kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, Reini painottaa ja vihjaa, että seuraavan levyn tullessa nimestä saatetaan antaa lisää vihjeitä. Katsotaan, kuinka käy. Nyt on levy kaupoissa. Tiedän nyt jo, että me ollaan vähän väliinputoajan roolissa. Tehdään tykeillä soundeilla todella tanakkaa musaa, mutta kuitenkin poppimelodioilla. Vähän jännittää miten jengi ottaa tän homman. Teksti: Noora Jussila Kuva: Mikko Ryhänen
Metsien miehet ovat täällä taas! Korpiklaani polkee haitarilla, viululla ja huilulla terästetyn metsäläis-heavyn sellaiseen vauhtiin, että jäkälät pöllyää ja lapikkaat liekehtii.
Saatavana myös rajoitettu digipak bonusbiisillä!
Kaupoissa 26.4.2006
Kampfar
kvass
Pohjoisten myyttien, kansantarujen ja maisemien inspiroimaa norjalaista metallia. Synkkää ja kylmää umpipakanallista bläkkistä folk-maustein.
Kaupoissa 10.5.2006
37
38
ARVIOT
45 DEGREE WOMAN How to Handle the Pain (KHY Suomen Musiikki) Ensivaikutelma bändistä antoi odottaa jotain aivan muuta kuin mitä levy sitten pitikään sisällään. Muistelisin yhtyeen työskennelleen aikoinaan seksihommista tutun Veronican kanssa, joten kuvittelin musiikin hivenen erilaiseksi. Nyt seksipapitarta ei kokoonpanossa näy, vaan tuttuja naamoja on ainakin LABista ja Hybrid Childrenistä. Vaikka bändi vaikutti jo 90-luvun lopulla, ja tunnettujen jäsentensä ansiosta soitti muun muassa Tuskassa viisi vuotta sitten, on How to Handle the Pain vasta orkesterin debyyttitäyspitkä. Musiikillisesti yhtye on lähempänä LABia kuin Hybrid Childreniä, joskin huomattavasti LABia rankempi. Voisi suhteellisen vaivatta sanoa, että konemetallia ja industrialiahan bändi tuntuu tekevän, mieleen tulevat yhtyeet kuten Nine Inch Nails ja Ministry. Levyn tuotanto on huippuluokkaa, soundit suorastaan hivelevät korvia. Laulaja Mikko Viman paljastu myös asiansa loistavasti osaavaksi hemmoksi. Jotkut kappaleet ovat ehkä hieman liiankin poppimaisia, tyrän olisi voinut pistää rytkymään kunnolla. Tosin esimerkiksi My Child voisi soida ahkerasti taivaskanavilla juuri kepeytensä takia. Kimmo Jaramo
ruotsalainen Vintersorg löisivät taiteelliset päänsä yhteen niin että kopsahtaisi. Kylmän Pohjolan pojat ovat loihtineet kahteen pekkaan elävän, arktisen ja monipuolisen Terran, jonka ikiroutaiseen kamaraan on kylvetty niin kokeellista avant gardea kuin ripaus äärimetallin raskaan nopeasta tuhovoimasta. Elokuvallisuuden tavoittelu näkyy ja kuuluu laajana äänimaalailuna sekä elämää suurempana visiointina. The Alp on kerrassaan loistava välähdys maailman huipulta, ja samoin Arctic Fever sekä Iceolated puhaltavat kylmää viimaa. Paukkupakkasissa nauhoiteltu talvinen saaga on kuitenkin paikoin niin vilpoinen, ettei tavallinen kuolevainen kestä sitä kovinkaan pitkään. Ehkäpä karuun maisemaan olisi ollut paikallaan sytyttää edes yksi nuotio? Jussi Lahtonen END OF YOU Unreal (Spinefarm) Helsinkiläisen End of Youn debyyttilevy on päässyt runsaalle huomiolle mediassa. Suomalaiskansalliseen tapaan siihen löytyy oiva syy levyllinen synkkää mollijollotusta kansalle, joka vuosikaudet on tottunut melankoliseen menoon niin Yön, Eppu Normaalin kuin HIMinkin yhteydessä. Tässä maassa se on yleensä varma menestysresepti. Hiili Hiilesmaan tuottama, äänittämä ja miksaama Unreal on soundien puolesta loistava. Radiossa ahkerasti soineet Walking With No One ja Upside Down puolustavat singlevalintoina paikkaansa, mutta eivät erityisesti eroa levyn muusta materiaalista. Laulaja Jimin ääni tuo mieleen Charonin Jussin, mikä on omiaan lisäämään vertailuja suomalaisiin goottimetallibändeihin. Laulajan itsensä esittämä "Rammstein kohtaa Depeche Moden" -vertaus pitää sikäli hyvin paikkansa, että jälkimmäinen on varmasti ollut selkeä vaikuttaja hänen yhtyeelleen. Depeche Mode -diggarien lieneekin helppo tykätä tästä, mutta 20 vuotta bändiä kuin punaisena vaatteena pitäneenä on pakko olla hieman eri mieltä. Alan harrastajille Unreal on epäilemättä yksi vuoden merkkipaaluista. Kimmo Jaramo
7
eessä kepittivät Nightwishin Emppu Vuorinen ja Sonata Arctican Jani Liimatainen. Nyt kirvestä heiluttaa entinen Celesty-mies J-P Alanen. Edellisellä levyllä Altariassa debytoinut laulaja Taage Laiho (tuttu myös Kilvestä) korvasi Requiemiin sittemmin keskittyneen Jouni Nikulan. Yhtyeen esittämä perinnetietoinen ja keskitempoinen hevi on sen verran kuunteluystävällistä, mutta kuitenkin tanakkaa, että sen luulisi uppoavan suureenkin yleisöön varsin vaivatta. Tarttuvat kertosäkeet ja Laihon mahtava ääni eivät ainakaan ole esteenä. Levyn kymmenen varsinaista kappaletta ja yksi bonusbiisi eurooppalaisessa painoksessa ovat yksinkertaisesti niin hyviä, ettei tänä vuonna ole vastaavaa tullut vastaan. Yhtye saatetaan sekoittaa power- tai sankariheviksi lähinnä ex-jäsenien bändien perusteella, mutta se ei ole totuus. Basisti Marko Pukkilan johtama ryhmä on jälleen saanut aikaiseksi sen verran kovan levyn, että äijille sopii toivotella onnea ja menestystä maailmankin mittakaavaa ajatellen. Varsinainen tulikoe onkin kuukaudenmittainen Euroopan-kiertue Doron ja Sonatan kanssa keväällä. Kimmo Jaramo CRONIAN Terra (Century Media) Mikä on todennäköisyys siihen, että Skandinavian parhailta pojilta syntyy musiikillisten atmosfäärien huippuja äänimaailmallaan tavoitteleva, kokeellinen ja tunnelmallinen hämykkäprojektilevy? Tässä tapauksessa tasan sata oli täysin väistämätöntä, että norjalaisen Borknagarin kunnianhimoinen nokkamies herra Brun sekä samaan bändiin laulajaksi päätynyt, paremmin Otygista ja soolourastaan tunnettu
6
keroita on moneenkin suuntaan, mutta ote pitää jokaisessa. Alkupalana tarjotaan syitä pelätä kappaleella Reasons to Be Fearful, joka on ronskia punkmetallia. Seuraavassa kaksikossa The Smell ja It Was a Goddamn Suicide hidastellaan vain hiukan ja näin alkukolmikko luo varsin sähäkän ensivaikutelman. Sitten höristetään jälleen korvia, sillä tästä eteenpäin tarjolla on rokkaavamman linjan maistiaisia, vaikkakin aina sopivin välein biisejä on tuikittu hc-piikillä. Salonkikelpoisimmin soivan Misery Gutsin tahdit näyttävät, että biisiaines on jopa poikkeuksellisen monipuolista. Ilmiselvän kumikamelimainen, huumoripitoinen Trick Or Treat osoittaa tuon vaikutelman oikeaksi. Häntäpäästä vilautellaan vielä bändin metallisinta takapuolta, eikä Arsehole-niminen biisi voisikaan olla mikään kevyt veto! Loppuvaikutelman luomista ei helpota toiseksi viimeiseksi sijoitettu punk-sylkäisy Crooked Sex, koska ennen kuin ulko-ovi käy, työnnetään ovenraosta vielä kummallinen Did You Hear What Sylvia Said. Intensiivisen kolmevarttisen päätyttyä mieli on pääosin hyvä, eikä pitkästymisestä ole tietoakaan, joten kyllä tällä on paikkansa! Oskari Lehtinen ENTER MY SILENCE Coordinate: D1SA5T3R (JMT-Music) Jyväskylässä eletään paikoin kuin Neuvostoliitossa: suunnitelmatalous tuottaa tuloksen viisivuotissuunnitelman mukaisesti. Näin on käynyt Enter My Silencelle, jonka debyytistä Remotecontrolled Scythe on vierähtänyt puoli vuosikymmentä. Tosin suunnitelmallisuus on viimeisin asia, jota tauon syyksi voi bändin kohdalla esittää. Väkeä on vaihtunut rankasti, levy-yhtiö vaihtunut ja siviilielämän vaatimukset vaivuttivat yhtyeen hetkeksi liki koomaan. Kliseisen kuuloista mutta totta: parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ja kaikki mikä ei tapa, karaisee. Yhtye on vahvistunut ja voimistunut, ja patoutunut energia suorastaan pursuaa ulos. Melodinen jyräys poukkoilee teknisen kuolonmetallin ja Pantera-henkisen asenteellisen riffijyräyksen rajamaastossa, ja Mika Lisitzinin karheat vokaalit tuntuvat selkärangassa asti. Yhdeksän tanakan monipuolista kipaletta keskittyvät tiukasti asiaan, eikä albumin "vanhan koulukunnan kestoon" (35 minuuttia) mahdu harhalaukauksia. Kaikki biisit osuvat kohti, vaikkakin Thin Red Line, Insignificant, Silent Treatment sekä tuhti 9mms to Deliverance terminoivat kohteensa jo kertalaakista. Jussi Lahtonen
8
9
ALTARIA The Fallen Empire (Metal Heaven) Pääosin pietarsaarelainen Altaria on kokenut vuosien saatossa jatkuvasti miehistönvaihdoksia. Nyt kolmannella levyllä jäsenistö näyttäisi vihdoin vakiintuneen. Alkuaikoina yhty-
7
ENGERICA There Are No Happy Endings (Sanctuary) Asennetta on saarivaltakunnassa riittänyt ennenkin, eikä se sieltä mihinkään ole näköjään kadonnut. Vaan aikamoinen mustekala on tämä essexiläistrion kakkoslevy! Lon-
8
FACEDOWNINSHIT NPON Nothing Positive, Only Negative (Relapse Records) Olisi rumaa sanoa, että tämä amerikkalaiskolmikko on kirjannut tämän tuomion päätöslauselman levynsä nimeen. Aivan niin huonosti asiain laita ei ole, mutta kovin pieleen ei määritelmä mene. Levyn äänityksessä on tavoiteltu elävää soundia ja siinä on myös onnistuttu, jos tähtäimessä on ollut mattapintainen kellarisoundi. Punk-HC-vaikutteet ovat pinnassa, toisaalta taas välillä laiskasti junnaavista kitarariffeistä päätellen myös pitkä oppimäärä Black Sabbathissa on suoritettu. Biisejä levyllä on vain seitsemän, mutta niiden keskimitta lähentelee kuutta minuuttia, ja pisimmät venytykset kestävät seitsemän, kahdeksan minuuttia. Vihaiseen ja likaiseen tyyliin sopisivat paremmin reilusti vähämittaisemmat kipaleet. Nyt on minuutteja kiekolle saatu jatkamalla jauhoja aimo annoksella petäjäistä. Enpä tosin tiedä, pelastaisiko biisien ohjaaminen katkaisuhoitoon mitään, siksi kaamea on lyhin raita Countless. Synkkä, vahvasti doom-vaikutteinen Rough Sleep saattaisi toimia livenä tukevasti pohjustaneelle metalliväelle. Ylipäätään elävänä esiintyminen sopinee Facedowninshitille paremmin, koska tällainen äänimaailma ei oikein studiolevylle sovi. Keikkojen määrästä päätellen bändi itsekin suosii vapaampaa ilmaa. Lisäharjoitusta kiukun audiaalisessa kanavoimisessa kaivataan. Oskari Lehtinen
5
MOONSPELL Memorial (SPV)
8
Portugalin metallin lippulaiva Moonspell on vaikuttanut modernin eurooppalaisen metallin kehitykseen enemmän kuin moni tajuaakaan. Loistelias debyytti Wolfheart (1995) sekä sitä seurannut, pehmeämpi ja tyylikäs Irreligious nostattivat "goottimetallin" liekit täyteen roihuun. Jäljittelijöiden, ylistäjien ja haukkujien kakofonian alta kuului enää vaimeana yhtyeen oma ääni. Se kuiskasi: "emme me ole goottibändi". Fernando Ribeiro joukkoineen yritti paeta kohtaloaan koneellisempien kokeilujen kautta, mutta lopulta bändi näytti alistuvan. Vuosia Moonspell soitti juuri sitä mitä heiltä odotettiinkin: pehmeäsävyistä, hyvin myyvää, melodista ja jylhän tarttuvaa kevytgoottia. Seitsemättä albumiaan varten bändi palasi aikansa huipputuottaja Waldemar Sorychtan huomaan, mutta nyt mitta oli täynnä. Ei enää. Memorialia kesyksi vanhaksi hurtaksi luulleet saavat huomata, että
heti kättelyssä käsivarsi purraan poikki. Finisterran raskaaseen runttaan sopien Ribeiro ärisee ja karjuu kuin vuosikausia häkissä pidetty, vihdoin vapaaksi päässyt nälkäinen susi. Puhtaan matalien vokaalien joukossa brutaali kärinä hätkähdyttää ja herättää. Upon the Blood of Men, Once It Was Ours!, Blood Tells! sekä verenpunaisen jylhä Sanguine saavat harmaammankin turkin tummumaan ja ajan virran kääntymään. Aivan kuin bändi olisi aloittanut alusta, palaten raskaampaan, vaativampaan ja haastavampaan musiikkiin. Tunnelmallinen, tumma ja paikoin synkän raskas levy ei päästä kuulijaansa kuluvan tunnin aikana helpolla. 13 biisiä pyrkivät palauttamaan adrenaliinin sekä vaaran tunnun Moonspellin musiikkiin, ja siinä albumi onnistuu. Kymmenminuuttinen päätösraita Best Forgotten häivyttää pedon, mutta jättää jäljet lumeen. Jussi Lahtonen
FRAGMENTS OF UNBECOMING Sterling Black Icon: Chapter III Black But Shining (Metal Blade Records) Fragments of Unbecomingin kunnianhimoinen kuolemaneepos on edennyt kolmanteen lukuunsa. Mullistavia paljastuksia ei tässäkään jaksossa esitetä, joten jännityksen ja hämmästyttävien juonenkäänteiden ystävien kannattaa pitäytyä jatkossakin Kauniissa ja rohkeissa. Mutta jos mieli palaa rehellisen ja perinteisen death metallin perään, niin tässä siihen on lääkettä isossa purnukassa. Mielleyhtymät varhaiseen Entombediin ja vaikkapa sellaiseen bändiin kuin Suffocation eivät liene kuvittelua. Jokin germaaninen säntillisyys tässä tekee eroa synkimpään kuolonkorinaan, mutta esikuva-ammennus reilusti viime vuosituhannen puolelta on ilmeinen. Levyn helmi A Faint Illumination nostaa päätään kuuntelukerta toisensa jälkeen muuten melko tasapäisestä joukosta. En tiedä, onko eeposmaisuus vai mikä rajoittanut luovaa työtä, mutta tuntuu, että tällä kokoonpanolla olisi edellytyksiä paljon parempaankin. Aineksia ilmeisen selvästi on, sillä mielessä käväisi, että taitaa olla pitkä aika siitä, kun viimeksi kuuli uutta old school death me-
7
39
ARVIOT
6
KEMOPETROL Teleport (Plastinka) Kemopetrol on nielaissut diskopallon siinä tiivistetysti uunituoreen Teleportin jättämä tunnelma. Kauaksi on kuljettu esikoislevyn eteerisestä trip hop -maailmasta, ja samalla etäisyys myös kuulijakuntaan on kasvanut. Uudistumista pidetään minkä tahansa bändin elinehtona, mutta nykyisestä Kemopetrolista on mahdottoman vaikeaa saada otetta. Kasaridiscon uutta tulemista vahvasti lämmittävä Teleport tuntuu olevan vähän eksyksissä vuonna 2006, kun sinänsä hymyilyttävä aikakauden tanssibiitti jää bändin osaavissa käsissä kummallisen koleaksi. Etenkin levyn päättävän Private Encoren syntikkakuviot saavat 80-lukulaisuudessaan suorastaan kylmät väreet selkäpiihin. Ensisinkkuna julkaistu Planet sykkii ja säksättää niin kuin radiosoittoon kelvanneen kappaleen kuuluukin, ja rumpukoneessa on silkkaa durandurania, mutta tuskin se silti tanssilattioita täyttää. Vaikka jostain haastattelusta ymmärsin Overweight & Underaged -biisin tuottaneen sovituksellisesti erityistä päänvaivaa, sen kertosäe jää kuitenkin soimaan päähän levyn kappaleista tiukimmin. Tyylipuhtaalla ja niin hemmetin kiillotetulla tiellä kulkevat muutkin levyn kappaleista, eikä niitä käy ainakaan muodollisista ansioista moittiminen, mutta mikään ei kohoa ylitse muiden. Hiukan vähemmän diskanttia, hiukan enemmän multaa varpaiden väliin, niin lähestyminen helpottuisi kummasti. Marjut Mutanen
Arvosteluasteikko: 10 Yksi vuoden levyistä 9 Erinomainen, vuoden kärkikastia 8 Hyvä, kuukauden kärkikastia 7 Keskikastia 6 Kohtalainen 5 Huono 4 Kelvoton
8
STELLA Pelkääjän paikalla (Elements Music) Joensuulainen Stella on ehtinyt toiseen albumiinsa, joka arvattavasti saa huomiota esikoisjulkaisua enemmän, kiitos Idols-kilpailun. Hyvä niin, sillä Kuuntelija-levy sivuutettiin vähän turhan kevyin perustein, vaikka se sisältää sellaisia pieniä helmiä kuin Aamun kuiskaus ja Piste. Uunituore Pelkääjän paikalla vie kuulijan piirua synkempiin ja tummasävyisempiin tunnelmiin, jotka musiikillisesti muistuttavat paikoin Kentiä ja sanoitustensa puolesta joskus jopa H.I.M:in kuolemaa syleilevää parisuhdetuskaa. Levyn avaavalla Viimeisen kerran (vierekkäiset paikat taivaasta) -kappaleella toteutuvat molemmat mielleyhtymät, mutta sen tunnelma tuo kylmät väreet pintaan myös siksi, että se vain sattuu olemaan aika hemmetin hyvä poprock-kappale, kenties Stellan paras. Pieneksi radiohitiksi kohonnut Totuuden henki ei jää siitä juuri jälkeen, osoittaapa vain tarttuvuudellaan sen, mihin bändi parhaimmillaan kykenee. Aloituskaksikko osoittautuu niin vahvaksi, ettei loppulevy ihan ylety samalle tasolle, vaikka materiaali kauttaaltaan laadukkaana säilyykin. Peruskaavaa rikkoo mukavasti mm. Kultasiipi, jonka kauniissa melodiassa Marja Kiiskilän kaikuiseksi käsitelty laulu yhdistyy suuriin särökitaroihin tavalla, joka voisi täyttää isommatkin areenat. Kiiskilän ääni onkin pakko mainita erikseen, sillä siinä on jotain niin erinomaisen kaunista ja omintakeista, ettei siihen voi olla rakastumatta silloinkaan, kun kappaleet eivät tekisi sille täyttä oikeutta. Pelkääjän paikalla soi tavalla, joka antaa luvan uskaltaa odottaa bändiltä paljon. Marjut Mutanen GNU Eksyneet etsijät (Gashopper) Kun oululaisorkesteri Gnuta aikaisemmin kuulematon asettaa Eksyneet etsijät cd-soittimeen ja painaa playta, on vastassa hämmentävä kokemus, joka ei juuri levyn edetessä lienny. Avausraita Tulisit juuri nyt on pohjattoman synkkä goottivyörytys, jonka kuuntelu käy työstä, mutta
5
Trio Niskalaukaus jäi määrittelemättömän pituiselle tauolle vuonna 2004 julkaistun Kylmä tila -levynsä jälkeen. Musiikki ei kuitenkaan jättänyt miestä rauhaan, vaan soololevyn kappaleiden aihiot alkoivat muotoutua pian tämän jälkeen. Sarvivuori ei merkitse selän kääntämistä menneisyydelle, vaan enemmänkin ilmaisun vapauden ja mahdollisuuksien kokeilemista. Kun biisejä ei enää tarvitse sovittaa Niskalaukaukselle tyypilliseen muottiin, on Rautiainen saanut musiikkiinsa huomattavasti enemmän ilmettä ja vivahteita siitäkin huolimatta, että kappaleissa on huomattavan paljon tuttuakin. Sarvivuori soi niin kuulaana ja raikkaana, että sen olisi melkein toivonut kuulleensa jo Trio Niskalaukauksen levynä Rajaportin jälkeen. Ehkä tutuinta Rautiaisen soololevyllä on sanottavan asian raskaus ja se, että henkilökohtaisista lähtökohdista peilataan kaikkea sitä, mitä ympärillä tapahtuu. Samalla terävänäköisyydellä ja ilmaisun voimalla esimerkiksi albumin kappale Meille niin rakas heijastelee lapsen syntymistä, ja levyn päättävä Tuomas Holopaisen tekemä kappale Hiljaisen talven lapsi taas koskettaa ihmisläheisyydellään ja lämmöllään, vaikka itse sanoitukset ovatkin
9
TIMO RAUTIAINEN Sarvivuori (King Foo Entertainment) varsin surumieliset avaten varmasti monille eri merkityksiä. Vaikka Sarvivuori raskaimmillaan soikin varsin tutun kuuloisesti, Rautiainen on osannut päästää irti Niskalaukauksen välillä itsetarkoituksellisilta vaikuttaneista maneereista. Raskaasti, mutta varsin rokkaavasti eteenpäin rullaavissa kappaleissa Pesäpallomaila ja Uskonnonpastori ollaan lähimpänä vanhaa. Selvää pesäeroa tekee esimerkiksi Sinulle, joka yhdistelee raskasta rockfiilistelyä kantrin elkeisiin. Vaikka jokainen levy tulisikin aina käsitellä ja ottaa pelkästään omana itsenään, määrittää yksittäisen albumin paikkaa kuitenkin myös sen suhde tekijänsä aiempaan tuotantoon. Tässä mielessä Sarvivuori puolustaa enemmän kuin hienosti paikkaansa monipuolistuneella ja aiempaa vieläkin koskettavammalla otteellaan. Samoin levyn soittajat (mm. Tuomas Holopainen, Jussi Lampi sekä Alexander Kuoppala) ovat valikoituneet kappaleiden ehdolla. Pesäeron tekeminen menneisyyteen sitä kuitenkaan unohtamatta on onnistunut Rautiaiselta varsin mallikkaasti. Sarvivuori soi kiinnostavana ja kestävänä omaten vieläpä paljon sanottavaa. Juha Wakonen
42
KÄSITTÄMÄTÖN LUKUPAKETTI !! VAIN 22 EUROA/12NROA !!
KAUPAN PÄÄLLE SAAT VIELÄ ILMAISEN SUE CD:N !
Sue cd 6 sis. mm. Astrid Swan, 22-Pistepirkko, Disco Ensemble, Nieminen & Litmanen, Jolly Jumpers, Shake, Echo Is Your Love, Sister Flo, Soul Tattoo, Viola, Zacharius Carls Group, Aavikko... Sue cd 5 sis. mm. Amorphis, Norther, Mokoma, Godsplague, Blake, Ruoska, Before The Dawn... Sue cd 4 sis. mm. Danko Jones, Boomhauer, Micragirls, Slideshakers, Screaming Stukas, Mannhai... ps. Voit tilata Suen myös puhelimitse! Soita 09 - 7732310 ja tilaa Sue!
Kyllä! Tilaan Suen (22 euroa/12nroa) ja saan kaupan päälle Sue cd:n! Lähettäkää minulle Sue cd 4 (Rock) Sue cd 5 (Metalli) Sue cd 6 (pop/rock) Sue maksaa postimaksun puolestasi!
Nimi:__________________________________ Osoite:________________________________ ________________________________________ Postinumero:______________________________ Postitoimipaikka:___________________________ Alle 18 vuotiailta huoltajan allekirjoitus: ________________________________________ Ensimmäisen lehden saat vasta maksettuasi laskun!
Sue Kustannusosakeyhtiö Kärki Vastauslähetys Sopimus 5011534 00003 HKI
51