Sue
Indierockpunkmetalzine
ELOKUU 2006
J A M
A RM A K
Kaucas·Die So Fluid
Rendez-Vous·Lumo·Eagles of Death Metal
1
Tundramatics·Moses Hazy·Entwine·Poison Black·Monsteriser
2
3
JELMU RY & FULLSTEAM AGENCY PROUDLY PRESENT:
INKLUDES
06 Newsflash 10 Maj Karma 12 Kaucas 13 Die So Fluid 14 Eagles of death metal 15 Ignite 16 Saul Williams 17 Lumo 18 Rendez-Vous, Moses Hazy, Tundramatics 19 Kuolleet intiaanit 20 Sam i Valkonen Sami 22 Rautamaailma 25 SFP Uutiset ja SetäJussinTupa 26 Entwine 27 Monsteriser 28 Poison Black 30 SFP Arviot 34 Arviot 40 Ensi-iltaelokuva-arviot 41 Dvdarviot 42 QuizOn, Rivien välissä ja Popaddiktin vieroitusoireet 43 Tilauskuponki
Päätoimittaja: Kimmo Nurminen Toimituspäällikkö: Ari Väntänen Avustajat: Jarkko Fräntilä, Laura Gröndahl, Markku Halme, Lotta Heikkeri, Jussi Helenius, Panu Hietaneva, Olli Hänninen, Noora Isoeskeli, Kimmo Jaramo, Tove Juhanmäki, Noora Jussila, Katariina Kantola, Vesa Kataisto, Jarno Koskinen, Jussi Lahtonen, Kivi Larmola, Jouko Lehtinen, Oskari Lehtinen, Esa Linna, Aku-Tuomas Mattila, Mirko Metsola, Marjut Mutanen, Jyrki Mäkelä, Miki Peltola, Jani Sipilä, Janne Sundqvist, Jenna Sutela, Pirita Söderholm, Jukka Taskinen, Tomi Tuominen, Volvo-Pete (ATK-huolto), Juha Wakonen Ulkoasu: Kimmo Nurminen Julkaisija: Kustannusosakeyhtiö Kärki Toimitusjohtaja: Jukka Taskinen Ilmestymistiheys: 12 numeroa vuodessa Irtonumero: Ilmainen Kestotilaus: 22 euroa/12nroa Tilaukset: 09 - 6813 2930 email: miki@sue.fi Painopaikka: SanomaPrint, Hämeen Paino Oy Forssa 2006 ISSN 1238 - 1853
LUTAKKO, JYVÄSKYLÄ PE-LA 15.-16.9.
PERJANTAI 15.9.2006 LAUANTAI 16.9.2006 Dälek (USA) Tommi Liimatta & Test Pressings Johnossi (SWE) Evilsons Valkyrians Magenta Skycode Underwater Sleeping Society Kastor The Sounds (SWE) Superchrist No Shame Ghost Brigade Elisabeth Underground Satura Lanx The Seapilots
Ennakot alkaen 14.8.2006 www.jelmu.net ja Airon Musiikki/ Forum, Jyväskylä Lippu 2pv 30e/27e - Lippu 1pv 22e/20e (halvempi hinta ainoastaan Jelmu ry:n jäsenille) HUOM! 1pv lippuja rajoitetusti ainoastaan osoitteesta www.jelmu.net - K-18! Lutakko, Schaumaninkatu 3, 40100 Jyväskylä 014 617 866 - www.jelmu.net
Toimituksen osoite: Yliopistonkatu 12 a A 402, 20100 TURKU puh. 02 - 251 0899 fax. 02 - 251 0916 toimitus@sue.fi www.sue.fi Ilmoitusmyynti: Kari Heikonen, Eerikinkatu 44 LH 3-4, 00180 HKI puh. 09 - 6813 2930 / 050 - 3316748 Ilmoitusmyynti (Turku): Laura Gröndahl puh. 0400 - 789916 email: laura.grondahl@sue.fi
WWW.JELMU.NET - WWW.FULLSTEAMAGENCY.COM - WWW.AIRONMUSIIKKI.FI - WWW.SUE.FI
4
Debyyttialbumi TIDES! kaupoissa nyt!!
sis. biisit SUPERSTITION
& FIFTEEN YEARS
www.leverageband.com
Jakelu: Playground Music
www.monsteriser.com
Uusi albumi nyt kaupoissa!
Keikat:
5
www.playgroundmusic.fi
NEWSFLASH
Helsingin Nosturissa järjestetään 18.8. COMBAT ROCK FEST, jossa esiintyvät Bombshell Rocks, I Walk the Line, Down My Throat, Kieltolaki! ja Abduktio. Lipun lunastaneet saavat paikan päällä Combat Rock Sound Vol 2 -kokoelma-cd:n. Absoluuttisen nollapisteen laulajan TOMMI LIIMATAN toinen soololevy Tropical Cocktail julkaistaan 13.9.2006. Levyn julkaisun kunniaksi Absoluuttisen nollapisteen nettisivuilla (www.absoluuttinennollapiste.fi) järjestetään kilpailu, jossa tehtävänä on valita Liimatan edellisen soololevyn nimi annetuista vaihtoehdoista. Varsin tavanomaisen arvontakilpailun haastetta lisää hieman se, että oikea vaihtoehto on löydettävä lukemattomien toisiaan muistuttavien vaihtoehtojen joukosta. PRIVATE LINE ja TURMION KÄTILÖT esiintyvät Erotiikkamessuilla Turun messukeskuksessa. Private Linen keikka on perjantaina 25.8., Turmion kätilöt puolestaan esiintyy lauantaina 26.8. Tapahtumaan on 18 vuoden ikäraja. Kotimaiselta JERMAINE-yhtyeeltä ilmestyy 6.9. debyyttipitkäsoitto Knives Out, jonka ensimmäinen sinkkulohkaisu The Snipers pomppasi kesän alussa listan sijalle numero 8. Tulevaa levyä juhlistetaan koko Suomen kattavalla kiertueella. Australialainen THE LUCKSMITHS esiintyy Helsingin Semifinalissa Marsu on paras -klubilla 4.9. Yhtyeen tuoreen, järjestyksessään yhdeksännen Warmer Corners -albumin on kuvailtu jatkavan australialaisen pop-tarinankerronnan perinteitä The Go-Betweensin, The Cannanesin ja Paul Kellyn hengessä. PUSSYCAT DOLLS närkästytti Malesiaa. Söpöläisten malesialaisittain säädytön show tuotti Absolute entertainment tuotantoyhtiölle noin 700 punnan sakot. KOLMAS NAINEN palaa lavoille. Bändi esiintyy Turun Caribiassa perjantaina 13.10. DIRTY PRETTY THINGS -yhtyeen laulaja-kitaristi CARL BARAT on murtanut solisluunsa. Tulevilla keikoilla kitarahommissa auttaa The Paddingtonsin Josh Hubbard. ENDSTAND täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Combat Rock Industry julkaisee sen kunniaksi marraskuussa Heart, Passion, Sincerity A Chance to Be Heard -nimisen kokoelman, joka sisältää harvinaista ja varhaista Endstand-materiaalia. BECKin tuleva levy on nimeltään The Information. Lokakuussa julkaistavassa levyssä on tyhjät kannet, joihin ihailija voi laatia oman kansitaiteensa mukana tulevaa tarranippua apuna käyttäen. Hollantilaiset elektrodiskotähdet LEGOWELT ja ORGUE ELECTRONIQUE saapuvat Suomeen. Kaksikko esiintyy Helsingissä (Kuudes linja 24.8.), Tampereella (Yo-talo 25.8.) ja Turussa (Päiväkoti 26.8.).
Uutiset toimitti Ari Väntänen (ari.vantanen@sue.fi).
MAJ KARMA KIERTUEELLE
Maj Karma lähtee uuden Ukkonen-albuminsa myötä poikkeuksellisen mittavalle kotimaan-kiertueelle. Rundi starttaa 19. elokuuta ja kestää aina vuoden loppuun saakka. Hienoilla fiiliksillä me keikoille lähdetään, kitaristi Häiriö raportoi. Nyt on hyvä levy alla ja edellisestä kiertueesta on jo aikaa. Alkamassa on kuitenkin Maj Karman tähän mennessä mittavin keikkarupeama, joka saattaa olla ankarakin kokemus. Jossain vaiheessa bussissa istuskelu alkaa varmasti kypsyttää, mutta ei kiertueen pituus muuten huoleta. Me ollaan tehty tätä jo niin kauan, että esimerkiksi rankimmat juhlimisajat ovat takanpäin. Kiertuekalenterissa on myös paikkakuntia, joissa Maj Karma ei ole ennen soittanut. Minusta mukavinta keikailussa on just se, kun pääsee soittamaan uusille paikkakunnille. Näkee vähän, mikä on meininki. Pitkissä kiertueissa on aina säätövaraa: Sue saa viime hetkellä tiedon siitä, että Maj Karman Tavastian-keikka on siirtynyt viikolla eteenpäin. Uusi päivämäärä on 20.10. Maj Karma -kiertue: 19.08. Virgin Oil Co, Helsinki, 20.08. Kesäteatteri, Heinola, 26.08. Kasino, Kauhajoki, 02.09. Foxia, Oulu, 09.09. Puustelli, Alavus, 15.09. Riviera, Kouvola, 16.09. Woodoo, Imatra, 22.09. Klubi, Turku, 23.09. Klubi, Tampere, 28.09. Bar Kino, Pori, 29.09. Lutakko, Jyväskylä, 30.09. Konsta, Kaustinen, 06.10. Hullu Pullo, Vaasa, 07.10. Night Factory, Harjavalta, 14.10. Night Life Rock, Lappeenranta, 19.10. Bepop, Joensuu, 20.10. Tavastia, Helsinki, 27.10. Bepop, Iisalmi, 28.10. Puustelli, Nivala, 03.11. Työnkulma, Kuopio, 10.11. Seurahuone, Porvoo, 11.11. Yellowstone, Kotka, 16.11. 45-special, Oulu, 17.11. Tivoli, Rovaniemi, 18.11. Kuntotalo, Aavasaksa, 24.11. Club Karma, Seinäjoki, 25.11. Seurahuone, Kokkola, 01.12. Old Texas, Kaarina, 15.12. Poleeni, Pieksämäki, 16.12. NS-talo, Mieto
6
MAJ KARMA PYSYVÄÄ ON MU
MAJ KARMAN IKUINEN KÄYMISTILA ON EDENNYT VAIHEESEEN, JOKA MAITTAA NIIN HELLUNTAILAISMUMMOLLE KUIN
Haastattelua edeltävänä iltana ja yönä bändin taiteellinen johtoryhmä, kitaristi Häiriö ja laulaja Herra Ylppö ovat olleet Ukkonen-singlen videokuvauksissa. Häiriö hymähtää, ettei hänellä ole juurikaan tekemistä bändin videoiden kanssa. Tästäkään hän ei tiedä juuri muuta kuin että siinä on "yksinkertainen tarina ja jonkinnäköistä artsusoittoa." Maj Karman visuaalisvastaava, laulaja Herra Ylppö sen sijaan on ilmeisen innoissaan tekeillä olevasta videosta. Tulossa on eräänlainen tutkielma pelosta. Soitto oli muutenkin kuraista meininkiä, ja mulla se meni siitä 10 vielä Turkka-touhuksi, vahvaksi heittäytymiseksi lehmänlantaan. Mä olin kirjaimellisesti päästä varpaisiin paskassa, Herra Ylppö kertoo Helsingin Lauttarannassa meren äärellä ääni onnea tihkuen. Kyllä. Satakunnan sosiopaatit ovat täällä taas, eikä mikään ole ihan niin kuin ennen. tyeessä. Pian tämän jälkeen kerrottiin, että Maj Karman uusi basisti on Pennilessin K. Kurittu. Miehenvaihdoksen syitä sen kummemmin puimatta Ylppö ja Häiriö sanovat, että muutos teki hyvää. Häiriö: Kuritun liittyminen bändiin on vaikuttanut yleisfiilikseen tosi positiivisesti. Meininki on paljon vapautuneempaa ja meillä on taas kivaa. Ylppö: Me saatiin basistinvaihdoksesta uutta energiaa. Mä en halua millään tavalla mollata VVV:tä, joka on edelleen rakas ystävämme, mutta usein muutos tuo mukanaan energiaa ja intensiteettiä. Ylppö vakavoituu ja sanoo, että basistinvaihdon ohella myös jokin muu on muuttunut. Ylppö: Jotain tapahtui. Meikäläinen oli aika rikki Sodankylän ja vielä basistinvaihdonkin jälkeen. Tuntui, että kaikki bändissä oli kasvaneet ihmisinä eri suuntiin, oli arvoristiriitoja. Me pidettiin jätkien kanssa saunailta, jossa piti puhdistaa ilmaa ja käydä läpi asioita. Sen mökkireissun ja ryyppäämisen myötä se kuitenkin meni vielä pahemmaksi. Mä olin eroamassa bändistä ja kaikki vitutti. Mutta kun me päästiin uusien biisien ja levyn tekoprosessiin kiinni, niin yhtäkkiä se kaikki katosi. Nyt on ihan mielettömän hyvä fiilis. Viime keväänä Maj Karma tiedotti lähtevänsä tekemään Rocklevyä isolla alkukirjaimella. Tekeillä oli uusia biisejä, joiden avainsanoja olivat kiihko ja energia. Häiriö: Ukkosen tekeminen oli tosi helppoa. Nää biisit sävellettiin kuukaudessa ja Ylppö teki tekstit kahdessa viikossa. Aika hanakasti siis. Levyllä on hyvä kaari, koska kun rykäisee biisit näin nopeasti kasaan, niihin tulee samanlainen spiritti. Sodankylä oli meidän popein levy, mikä varmaan alitajuisesti vaikutti siihen, että me haluttiin nyt tehdä rockimpaa kamaa.
ROKKI ON TUURIPELIÄ
Tehtyään Sodankylä-levyn (2004) ja sen tiimoille järjestetyn kiertueen Maj Karma uutisoi, että alusta saakka bändissä vaikuttanut basisti VVV ei ole enää yh-
jakas muusikko, mutta alun perin kitaristi. Kurittu taas on perinteisempi, oikea basisti. Sen ajattelutapa on erilainen kuin VVV:llä, mikä vaikuttaa tosi paljon levyn kokonaissoundiin.
pysyä muutoksessa, kuten Sielun veljet aikanaan.
VEITSENISKU YTIMEEN
"Satakunnan sosiopaatit" saattaa olla aikansa elänyt termi. Se, että Maj Karman kauniit kuvat lyhensi taannoin nimensä napakammaksi Maj Karmaksi, on hyvin kuvaavaa. Jos vertaa nykyistä bändiä vaikkapa Rautaneito-levyn viisi vuotta sitten tehneeseen yhtyeeseen, huomaa monen mutkan suoristuneen. Biisit ovat hieman helpommin lähestyttävissä, imago ja lava-show ovat riisutumpia, ja jopa bändin esiintymisestä aistii lämpöä, jollaista ei vielä jokunen vuosi sitten olisi osannut kuvitellakaan. Sanalla sanoen bändistä on tullut välittömämpi. Ylppö: Kun me aloiteltiin Satakunnassa, mä olin paljon ahdistuneempi kuin nykyään. Yleisö pelotti mua. Mä pelkäsin sitä, mitä saattaa tapahtua, jos ne päästää liian lähelle. Jos musta olisi tullut meidän ekan levyn aikaan valtava stara, mä olisin varmaan muuttunut hirviöksi. Bändinä me haluttiin olla etäinen ja tehdä hommat eri lailla. Me ei haluttu olla muodikkaita eikä päästää yleisöä lähelle. Häiriö: Metallisydän-levyn aikaan meitä alkoi vituttaa se, että kaikki sanoivat, että me ollaan sellainen saatanan taidebändi. Kaikella, mitä me silloin tehtiin ja lausunnoilla, joita me silloin annettiin, me yritettiin tietoisesti saada se leima pois. Metallisydämestä tuli rujo ja suoraviivainen levy, ja me jätettiin keikoilta pois performanssit ja muut erikoisuuskikkailut. Ylppö: Ei me kuitenkaan itse koskaan koettu, että me kikkaillaan. Meitä on luultu vaikeiksi, mutta siinä me ollaan väärinkäsityksen uhreja. Ei tää ole koskaan ollut vaikeata tai älyllistettyä, vaan intuitiivista. Mutta kaiken tähän mennessä tapahtuneen myötä on kasvanut ihmisläheisemmäksi, ja tällä menestymisen tahdilla on ehtinyt vapautua. Häiriö huomauttaa, että kun Maj Karman kauniit kuvat aikoineen perustettiin, bändin peruskirjaan kirjattiin lauselma, jonka mukaan tulee pyrkiä yksinkertaisuuteen. Vielä ei ole päästy kehityksessä yhden soinnun ja nuotin biisiin asti, mutta ehkäpä jonain päivänä. Ylppö: Me ollaan karsittu meininkiä ja haettu ydintä. Henry Miller sanoi, että kun kirjoittaa, jokaisen lauseen pitää olla veitsenisku. Siihen meidän musa on menossa. Vaikka se ei ole ehkä välittynyt jengille muuten kuin ehdottomuutena, me ollaan aina oltu rankka rokkibändi. Nyt luuytimen ympäriltä poistetaan kaikki turha. Me halutaan elää jatkuvassa käymistilassa. Voi se siihenkin kääntyä, että me aletaan taas vieraannuttaa yleisöä. Jos me oltaisiin Kotiteollisuus, mä olisin jo alkanut tehdä niin. Muutos ja yllätyksellisyys on tärkeää, jos meinaa jaksaa kiertää näitä samoja kuppiloita. Bändin nimikin saattaa vielä muuttua. Miksei muuttuisi? Meidän bändi tulee muuttumaan koko ajan. Häiriö: Ja kyllä se artsupaska sieltä taas tulee. Sykleissähän kaikki menee.
TEKSTI: ARI VÄNTÄNEN KUVA:
MITÄ UKKONEN KERTOO?
Herra Ylppö on sitä mieltä, että levyjen pitää olla suuria. On turhaa julkaista albumeja, joissa ei ole punaista lankaa. Ukkonen on kuin leffa, juoni kulkee ensimmäisestä biisistä viimeiseen. Se ei ole mitenkään alleviivattu tarina, mutta sama kaveri seikkailee jokaisessa levyn kappaleessa. Hänessä on paljon edesmennyttä isoisääni. Se oli salskea, tatuoitu prätkäkundi ja merimies. Sellainen oman elämänsä rocktähti, joka pysyi koko elämänsä laihana ja komeana ja jolla oli monia naisia. Vapaus on yksi Ukkosen vahvoista teemoista. Sid ja Nancy: Tarina lähtee liikkeelle reteestä tarkkis-meiningistä. Sellaista meikäläisenkin elämä nuorena oli. Ukkonen: Kertoo pelon voittamisesta. Kaveri pakenee ihmissuhteesta: "Turha kultani pelätä on pelätä ikävää." Attentaatti: Tässä se suhteesta paennut kaveri on sekoamassa, kun näkee sen mimmin jonkun toisen kanssa. Rukous: Kaveri muistelee lapsuuttaan. Musta joutsenlaulu: Nykyään on kaikenlaisia uhkia. On terrorismia, ydinaseita vähän siellä sun täällä ja lintuinfluenssa. Lauttasaaren rannastakin saattaa jonain päivänä löytää kuolleen joutsenen, ja sitten silmäripset putoavat päästä. Tarinan kaveri on vainoharhainen ja levoton sielu, joka ei viihdy missään. Löydän siitä itseni, ja varmaan muutkin bändin jätkät löytävät. Aavasaksa: Paitsi osa tämän levyn stooria, myös suoraa jatkoa viime levyn Sodankylä-biisille. Tää on tositarina ja meillähän aina kaikki on totta. Sodankylä-Aavasaksa-jatkumoon tulee vielä jatkoa, ja kolmannen osan on pakko olla Madrid. Me käytiin Sodankylässä keikalla ja nyt mennään Aavasaksalle, mutta mitenköhän me saadaan itsemme Madridiin soittamaan? Luovuttanut enkeli: Äkkiseltään ajatellen huono porirock-biisinnimi. Siinä on kuitenkin vahvaa symboliikkaa: entäpä, jos enkeli luovuttaa? Tarinan kaveri haahuilee yhden illan suhteeseen, jonka taso ei ole ihan selvä. En tahtoisi olla täysi ääliö: Kaveri lähtee tapaamaan kirjeystävää, joka on paremmista piireistä. Mitä sitten, kun joudutaan kohtaamaan oikeassa todellisuudessa, silmästä silmään? Mitä, jos homma ei toimi? Tässä biisissä on levyn kaunein ajatus: "Meidän täytyy miettiä kuinka kohtelemme toisiamme." Vuonna 2030: Paluu uhkakuviin. Tulevaisuudesta huolestunut vihanpurkaus, jota laulaessani mä huomasin vahingossa keksineeni rapin. On kehitetty pilleri, joka vie sotilailta unentarpeen pois. Sotateollisuudesta se luultavasti leviää yritys- ja opiskelumaailmaan. Voi kuulostaa liioittelulta, mutta ennustinhan mä senkin, että valaiden laulu ei kuulu enää. Nyt se ei tutkimusten mukaan enää kuulu. Valaat eivät pääse hoitamaan hommiaan eli lisääntymään. Vielä yksi asia: Tässä kaveri muistelee romanssia, joka ei ole lähtenyt kukkimaan... Kaikkihan me olemme suhteessa moniin eri naisiin. Rocktähti sekoaa: Kuten Aavasaksa, tää on osa kahta jatkumoa. Rocktähti-trilogian kolmas osa, ja tämän levyn tarinassa rocktähti on symboli. Voi muuten olla, että tää ei olekaan Rocktähti-trilogia, vaan jatkoa seuraa. Rocktähti kuolee? Rocktähti iskee jälleen? Kokki, varas, vaimo ja rakastaja: Ihmisten heikkouksia käsittelevä biisi. Tarinan kaveri tunnustaa heikkoutensa eli sen, että tarvitsee vapauden ja jää pohtimaan tilannetta. Surumielinen loppu tarinalle.
ÄÄRIMMÄINEN HITTI
Kun Maj Karma teki edellistä levyään Gabi Hakasen ja Janne Halmkronan kanssa Inkfishstudiossa, samaan aikaan samassa äänittämössä puuhaili Rake. Nyt Maj Karman uuden levyn kannessa lukee, että Rake on tuottanut, äänittänyt ja miksannut sen. Häiriö: Kun me äänitettiin Sodankylää, Rake fiilisteli meidän musaa ja diggasi meistä. Me puolestamme seurattiin, mitä se touhusi. Se vaikutti olevan hyvä jätkä, jolla on hyvä meininki. Rake ilmaisi sitten, että tekisi mielellään meidän kanssa joskus jotain. Me päätettiin valita se Ukkosen tuottajaksi, ja tehtiin kyllä helvetin hyvä valinta. Rake on äänittänyt ja tuottanut paljon Discon ja Neljän ruusun tyyppistä valtavirtapoppia, jota Maj Karma puolestaan ei ole koskaan tehnyt. Eikö bändiä hirvittänyt se, että maailmat saattavat tässä kohdata tavalla, joka sysää Maj Karman väärälle kiertoradalle? Häiriö: Ei me annettaisi millekään tuottajalle sellaista valtaa. Jos näyttäisi siltä, että ollaan menossa väärille urille, niin homma loppuisi siihen. Nyt bändi soundaa siltä miltä sen pitää soundata. Ylppö: Mutta menihän tää aika mainstreamiksi. Ukkosella on suoraa rokkia ja Amerikan-soundit. Tän voisi ostaa yhtä hyvin helluntailaismummo kuin goottirokkarikin. Mutta kun me tiedetään, millaiset on meidän harmoniat, riffit ja takapotku, niin ei tuollainen hirvitä. Ukkonen on Maj Karmaa jalostetumpana, toisin kuin vaikka Metallisydän (2003), joka on vittumaisen ja kylmän kuuloinen levy. Ukkonen on myös Maj Karman virtaviivaisin ja ehyin albumikokonaisuus. Ylppö: Ukkonen on tiukka paketti ja hittilevy. Meitä on pidetty vaihtoehtobändinä ja äärimmäisenä bändinä ja bändinä, joka tekee mitä lystää, ja kaikkea sitä me ollaankin, mutta me diggaillaan myös tarttuvista osista. Ukkonen on täynnä niitä, mutta se on silti mielenkiintoinen levy. Useimmat levyt, jotka on täynnä hitikkäitä kertosäkeitä, on kokonaisuuksina tylsiä. Mutta ei se sitä tarkoita, että levyllä pitäisi olla myös paskoja biisejä. Hyvien biisien pitää vain olla tarpeeksi erilaisia. Häiriö: Biisien tekemisessä on haastavaa se, että pitää välttää itsensä toistamista. Monet bändithän soittavat yhtä ja samaa biisiä. Itse en haluaisi joutua siihen asemaan. Ainakin vielä tuntuu, että vielä ei ole kauheasti yhtä ja samaa biisiä tarvinnut tehdä. On niitä sentään muutamia erilaisia tehty. Mutta tietenkin bändin pitää säilyttää tyylinsä. Ylppö: Mutta jos haluaisi myydä helvetisti levyjä, niin niistä pitäisi tehdä keskenään aika samankaltaisia, ettei kukaan vain suutu. Mun mielestä esimerkiksi Iron Maiden, Trio Niskalaukaus ja Kotiteollisuus ovat tehneet monta samankaltaista levyä, ja se on niiden juttu. Meidän juttu on
UUTOS
GOOTTIROKKARILLEKIN.
Ylppö: Se on intuitiojuttu, tuuripeliä, jossa katsotaan mitä syntyy, kun neljä jätkää pamahtaa treenikämpälle ja rokkaa menemään. Mäkin olen miettinyt, että tämä on ollut meillä alitajuisesti mielessä. Puhuttiin me siitä sitten ääneenkin, että olisi helvetin makeeta tehdä rockia. Ukkonen todellakin rockaa notkeammin kuin edelliset Karma-levyt. Ylppö ja Häiriö sanovat, että osansa tähän on rumpali J. Savolaisen nykyisellä rytmiryhmäparilla K. Kuritulla. Uusi poika on rokkikukko, jonka otteissa on vanhan liiton punk-henkeä. Häiriö: VVV on helvetin lah-
11
grafex
KAUCAS
PESSIMISTISEN REALISMIN SIIVILLÄ
Lappeenrannan hämyinen teollisuusalue 1990-luvun lopulla. Nuoret taiteilijanalut alkavat soittaa punkmusiikkia. Aika juoksee, mutta asenne ei haalistu; tänä päivänä saamme nauttia Kaucaksen äänimaailmasta terävän suomihiphopin muodossa.
Heavymusiikin luvatusta maastamme on löytynyt kasvualusta myös raskaalle riimittelylle. Jos heavy-musiikki on pitkiä hiuksia ja kitarasooloja, ei meitä voi määritellä sellaiseksi musiikiksi, Kaucas-ryhmä toteaa. Kritiikki musiikin teatraalisemmalta suunnalta ei ole artisteja lannistanut, niin erilaisista kuvioista on kyse. Lavalla ei nähdä liekinheittimiä. Tällä yhtyeellä on aseenaan sanat. Kaucakselta on hiljattain ilmestynyt albumi Lopunajanlaulut 2006. Levyllä fiilistellään tummanpuhuvissa sävyissä kuten edelliselläkin teoksella (Saastaa suusta / Kaikki kaukana, BV2, 2003). Haho, Hullu A, Kasperi ja Tuomari saattavat yhä tylyimmätkin ajatuksensa julki. Lopunajanlauluilla Kaucas-ryhmä antaa ihmisen kuulla kunniansa. Huomio kiinnittyy yksilön omiin valintoihin halutako luisua valtavirran mukana näennäisesti helppoon elämäntapaan vai uskaltaako kenties tehdä omia valintoja? Kritiikkiä saavat osakseen joka paikkaan tunkeutunut materialismi, välinpitämättömyys ja passiivinen laumaelely. Biitti on omalaatuista ja lyriikka on vaikuttavaa. Mistä Kaucas ammentaa sanataiteilunsa? Tietyllä tavalla tää on elämäntehtävä, intohimo. Kirjoittaa vaan paljon ja sit vetelee punakynällä turhia pois. Sieltä ne helmet voi löytyä, määrittelee Hullu A. Musiikin tekeminen on hyvä keino lipsua perusasioista, heittää Kasperi. Poikien mukaan suomihiphop-ympyröissä ei tällä hetkellä ole sisäistä kilpailua, koska myyntiluvut ovat matalat. Kaucas on saanut osakseen yllättävänkin positiivista suhtautumista ja kannustusta. Meidänkin räpissä on komiikkaa, vaikkemme tietoisesti huumorimusiikkia teekään. Maailma on kylmä. Kaucaksen pojat kuvailevat kuitenkin itseään "umpiromantikoiksi". Jokainen kirjoittaa sydämellään mietteitä, jotka yhdistelemällä saadaan aikaan kaucasmaista överitarinaa. Ennen julkaisua osa ajatuksista joutuu omaehtoisen sensuurin kouriin. Tärkeintä biisissä on sen alku ja loppu. Missään nimessä emme ole opettajan roolissa. Me kerrotaan jengille asioista, muttei mitenkään paasata, Kasperi kertoilee. Tappava urakeskeisyys on Kaucas-yhtyeen mukaan yksi aikamme pahimpia kiroja. Vanhusten arvostaminen ja kuluvasta hetkestä nauttiminen ovat tuotantoratasajattelussamme päässeet unohtumaan. Työpaineiden ja toteutumisen pakon alle on helppo hajota. Jos on unelmia, niihin kannattaa pyrkiä. Uteliaisuudella voi jaksaa huomiseen, Hullu A sanoo. Yksilön elämä Suomessa on hyvinkin kontrolloitua. Valtaapitävien tahojen harjoittavat epäyksilöintiä, jonka seurauksena usea meistä päätyy elämään yksinkertaistettua elämää omassa ahtaassa sosiaalisessa lokerossaan. Televisio ja lehdistö pääsevät tällaisessa tilanteessa manipuloimaan ihmisen ajatusmaailmaa. Mainonta niellään totuutena. Edistyäkseen kulttuurillisesti on Suomen lakattava kitkemästä vallankumouksen kukkia, tunnustelee Hullu A ja viittaa yksilön rohkeaan itsenäiseen ilmaisuun. Kaucas-yhtyeen jäsenet surevat suomalaista mentaliteettia ei olla kanssakäymisessä, ei tutkita ympäristöä, tyydytään vain selviytymään. Liekö tämä pitkän talvemme aikaansaannoksia? Kaucas jaksaa huomispäivään sitkeästi omalla tyylillään. Olalletaputtelijoita ei täällä helposti kohtaa. Omista jutuistaan ei kannata turhaan ootella kiitosta, toteaa Hullu A. Ei kannata jäädä minkään tietyn aatteen vangiksi, sellainen tekee vain tekopyhäksi. Yksilön elämäntavan pitää liittyä hyvin kirkkaasti hänen omaan itseensä ja hänen omiin mahdollisuuksiinsa, kuvailee Kasperi.
TEKSTI: MAARET KUKKO
S! ITO KI
Katso Rokkiviikonlopun tunnelmat osoitteesta www.ilosaarirock.fi
Kaucas livenä: Food Not Bombs -alternativefestivaali, Rauhanasema, Helsinki, 19.8.2006
12
DIE SO FLUID
STAROJEN KAVERI
Tiedättehän Mel C:n? Ja Kelly Osbournen? Tässä jutussa puhutaan molemmista, mutta aloitetaan nyt kuitenkin varsinaisesta aiheesta eli brittiläisestä Die So Fluidista. Ai siis mistä?
Die So Fluid perustettiin vuonna 2001 ja samana vuonna julkaistiin bändin debyyttisingle Operation Hypocrite. Seuraava vuosi toi kaksi singleä lisää, mutta sitten yhtyeen laulaja-basisti Grog sai liian houkuttelevan tarjouksen. Mel C oli kasaamassa kiertuebändiä ja ystäväni suostutteli minut menemään koesoittoon. Grog sai paikan ja pienen harkinnan jälkeen otti sen vastaan. Tärkein syy tähän oli, että Die So Fluid tarvitsi rahaa esikoisalbuminsa tekoon ja areenoilla soittaminen oli mukava tapa täyttää sukanvarret. Kiertue sujui niin hyvin Grogin osalta, että hän alkoi saada muitakin vastaavanlaisia tarjouksia. Seuraavaksi tie vei Kelly Osbournen bändiin. Lensin Los Angelesiin ja liityin joukkoon. Kiertue oli mahtava, mutta silti hienoin kokemus oli kun soitin pianoa televisiossa Ozzyn ja Kellyn laulaessa! Grog kehuu vuolaasti sekä Kellyä että Meliä ja kertoo, että heillä oli todella hauskaa. Kiertueet opettivat hänelle todella paljon ja saivat hänet entistäkin nälkäisemmäksi ja innostuneemmaksi oman bändinsä suhteen. Turneiden jälkeen Die So Fluid painui studioon. Bändin debyyttialbumi Spawn of Dysfunction julkaistiin Englannissa jo elokuussa 2004, mutta vasta nyt, eli tarkemmin sanottuna keskiviikkona 23. elokuuta, se saadaan kauppoihin myös täällä Suomessa. Grog kertoo viivästyksen syyksi sen, että indie-yhtiön kautta julkaistu levy vaatii aikansa löytääkseen kuulijoita ympäri maailmaa. Vettä on virrannut Thamesissa jo sen verran, että yhtye on paraikaa nauhoittamassa kakkosalbumiaan, jonka pitäisi ilmestyä ensi vuoden alkupuolella. Tiedustelen neidiltä miltä tuntuu antaa haastatteluja "vanhan" levyn tiimoilta kun samalla pakertaa uuden materiaalin kimpussa. Niinhän sitä luulisi, että se on outoa tai turhauttavaa, mutta itse asiassa se on todella hienoa! On mukava näin jälkeen päin palauttaa mieleen se kokemus, se asenne, joka meillä oli tuota levyä tehdessä. Kyllä Spawn of Dysfunction on mielestäni kestänyt aikaa hyvin. Se on yhä ajankohtainen levy niin tyyliltään kuin myös tuotannolliselta puoleltaan. Udellessani tekeillä olevasta albumista Grog heittää kielen poskeen ja kertoo levyltä löytyvän metallisen rokin lisäksi skata, avaruusmeteliä ja bulgarialaista folkia. Tai mistäs minä tiedän mitä se sisältää? Kenties kommentti ei olekaan huumorimielessä lohkaistu. Jään mielenkiinnolla odottamaan. Ensin kuitenkin Suomessa julkaistaan bändin parin vuoden takainen debyytti ja sen myötä saamme heidät myös keikoille tänne. Die So Fluid heittää viisi keikkaa maassamme syyskuun alussa. Paikalle kannattaa etsiytyä, sillä Grog kuvailee itseään sanoilla "I kick ass like Xena warrior princess of rock". Ja perään hän toteaa nauraen, että odottaa paljon kosintoja noilla keikoilla. Sulhasehdokkaat, eturiviin järjesty! Harmikseni vasta nyt, kun haastattelu lähenee loppuaan, alkaa vastapuoli päästä vauhtiin. Grog laittaa lisää puita kaminaan kertomalla, että yleensä heillä on keikoillaan mukana muun muassa iso haiakvaario, mutta valittelee samalla, että he eivät pysty tuomaan sitä Suomeen. Meidän täytyy ilmeisesti keskittyä vain soittamaan tappavan tehokkaita biisejämme! Grog on vieraillut aikaisemminkin maailman tällä laidalla kiertäessään Mel C:n kanssa. Hänelle on piirtynyt suomalaisista samanlainen kuva kuin lähes kaikilla maassamme vierailleilla rokkareilla. Siis lähes samanlainen kuva... Te osaatte rokata, ryypätä ja olla arvaamattomia. Suomi kuulostaa oivalta paikalta uudeksi kodiksemme! Niin, ja kuulemma te käytätte kumiasuja! Kinkyä! Olen myyty!!
TEKSTI: MIKI PELTOLA KUVAT: PAUL HARRIES
Pe 25.8. SHADE EMPIRE, SOULFALLEN [Liput 5/0 - S - E] La 26.8. MAGYAR POSSE [Liput 7/5 - S - E] Ke 30.8. PMMP [Liput 10/9 - S - E] To 31.8. CRYPTOPSY (CAN), ABORTED (BEL), VESANIA (POL)
[Liput 10/9 - S - E]
Pe 1.9. Kimmo Pohjonen & Eric Echampard UUMEN
[Liput 10/9 - K18 - E]
La 2.9. LEVERAGE (Levynjulkkari-bileet!) [Liput 2/0 - S - E] To 7.9. JKL-PUNK-HC-Sessions: TOTALT JÄVLA MÖRKER, ABDUKTIO, RAKKAUS [Liput 5/0 - S - E] Pe 8.9. PUPPA J & TASOTTAVAT [Liput 7/5 - S - E] La 9.9. TIMO RAUTIAINEN [Liput 12/10 - S - E] To 14.9. POISONBLACK [Liput 8/7 - S - E] Pe 15.9. KICKSTART 2006: DÄLEK (USA), TOMMI LIIMATTA & TEST PRESSINGS, JOHNOSSI (SWE), EVILSONS, VALKYRIANS, MAGENTA SKYCODE, UNDERWATER SLEEPING SOCIETY, KASTOR [2:n pv:n Liput 30/27 / 1:n pv:n Liput 22/20 - K18 - E] La 16.9. KICKSTART 2006: THE SOUNDS(SWE), SEAPILOTS, SUPERCHRIST, NO SHAME, GHOST BRIGADE, SATURA LANX, ELISABETH UNDERGROUND
[2:n pv:n Liput 30/27 / 1:n pv:n Liput 22/20 - K18 - E]
E=ENNAKKOLIPUT JELMU.NET:istä. HALVEMPI HINTA VAIN JELMU RY:N JÄSENILLE. JÄSENEKSI VOIT LIITTYÄ
SCHAUMANINKATU 3 - 40100 JYVÄSKYLÄ - 014-617866 - WWW.JELMU.NET PAIKAN PÄÄLLÄ TAI JELMU.NET:issä.
13
Vaikka vuorokaudessa riittääkin Saulille tunteja, ei miehen habitus Ilosaarirockissa siitä kerro. Williams heittää YleX-lavalla heikon keikan ja unohtelee sanoja takki on ilmiselvästi tyhjä, eikä humalainen festarikansa ylipäänkään ole paras mahdollinen vastaanottaja Williamsin hankalalle ja aatteelliselle musiikille. Hänen väsynyt esiintyminen on kuin haalea varjo muutama kuukausi sitten Tavastialla esiintyneestä Saul Williamsista, jonka intensiivinen esiintyminen jätti jälkensä kaikkien paikalla olleiden mieleen. Toisaalta, kahden tunnin yöunien jälkeen ei olekaan ihme, ettei esiintyminen ole järin energistä. Sain nukuttua vain pari tuntia viime yönä. En tiedä miksi, mutta olen valvonut lähipäivinä aivan liikaa, Williams tunnustaa puolitoista tuntia ennen keikkaa maatessaan lähes puoliunessa Ilosaarirockin backstage-tiloissa Entombedin möykätessä taustalla. Saakelin valo.
KAKSIKYMMENTÄNELJÄ/SEITSEMÄN
Väsymyksestä huolimatta mies jaksaa nostaa itsensä puolittaiseen istuma-asentoon ja vastailla kysymyksiin esimerkiksi uudesta kirjasta Sanoi haulikko päälle, jonka suomentajina toimivat Karri "Paleface" Miettinen ja muun muassa Ceebrolisticsista tuttu Matti "Matti P Pentikäinen. ." Suomi on ensimmäinen maa, missä runoteokseni on käännetty sellaisenaan kannesta kanteen. Yksittäisiä runojani on käännetty kyllä myös muualla, ja myöhemmin kirjojani on käännetty tai käännetään kuudelle eri kielelle, mutta Suomi on ensimmäinen maa mihin kokonaisen teokseni oikeudet myytiin, hän kertoo. Kirjassa käytetty kieli on kuin tajunnanvirtaa, kuvaa kuva perään, välillä väkivaltaista, välillä hieman lempeämpää ja hitaampaa aivan kuten Williamsin keikat, joilla mies esiintyy (parhaimmillaan) kuin riivaajan vallassa, hullaantuneen katujen kulkijan tavoin. Hetkittäin tuntuu siltä, että Williams olisi imenyt itseensä vaikutteita amerikkalaistyylisiltä saarnaajilta, joka oikean asian ja oikein kertomisen sijaan kertoo, mitä näkee. Joku onkin joskus luonnehtinut Williamsia katujen saarnamieheksi. Ensinnäkin: isäni oli pappi, ja minä en tee mitään hänen työtään vastaavaa, Williams sanoo hieman ärtyneesti. En mitään. Kirjoitan runoja ja musiikkia, siinä se. En minä tee mitään uutta tai ihmeellistä. Ainoa uusi asia tässä on aika, joka tikittää koko ajan eteenpäin. Sanatkin, joita puhun, on sanottu jo. Politiikka tuntuu olevan aina läsnä Saul Williamsin tekemisissä. Kun Williams esiintyy lavalla, kumpaa hän miettii enemmän:
ajaa poikani jalkapalloharjoituksiin aina kun hän kyytiä tarvitsee, Williams nauraa. Minulla olisi vielä muutamia kysymyksiä jäljellä, mutta näytät niin väsyneeltä... Luoja, olen aivan poikki! ...että ajattelin kysyä kaksi typerää pikakysymystä ja päästää sinut sitten lepäämään, sopiiko? Sopii. Niin kuin sanoin, olen täysin vetämättömässä kunnossa, sori. Ei se mitään. Eli: Kumpi voittaisi tappelussa, Saul Williams vai Saul Bellow? Saul Williams, ehdottomasti! Ainakin mikäli taistelu käytäisiin nyrkein. Kirjoituskilpailussa saisin varmaan turpaani aika pahasti. Ehkäpä tulevaisuudessa puntit tasoittuvat jälkimmäisessä? Toivon niin, vaikka epäilen, Williams naurahtaa. Jos sinusta tehtäisiin elämäkerta, kenen haluaisit kirjoittavan siihen esipuheen? Hmm... Tähän pitäisi keksiä jotain hauskaa, mutta luulen, että tyttöystäviltäni voisi tulla aika napakkaa tekstiä. Nykyinen tyttöystävä vai joku entisistä? Hei, tällä hetkellä kaikki tyttöystäväni ovat entisiä, Saul sanoo, huokaisee kuin studioyleisö jenkkiläisessä sitcomissa kun joku hahmoista sanoo jotain yltiösöpöä ja nauraa sitten itselleen.
TEKSTI: JARKKO FRÄNTILÄ KUVA: V2 MUSIC/BONNIER AMIGO
SAUL WILLIAMS TAVALLINEN MIES
Saul Williams on runoilija, artisti, näyttelijä ja isä. Silti 24 tuntia riittää hänelle täydellisesti. Kyse on priorisoinnista.
yleisön valistamista vai yleisön tanssittamista? En näe mitään syytä, miksi nuo kaksi asiaa sulkisivat toisensa pois. Kun menen lavalle, pääasiallinen tehtäväni on saada ihmisten tanssijalka liikkeelle. Mikäli he kuuntelevat sanoja, ja saan heidät pohtimaan asioita sitä kautta, hyvä. Pelkässä hauskanpidossa ei ole kuitenkaan mitään väärää. Mutta musiikki on mielestäni aina myös poliittista taidetta ja politiikkaa ei voi erottaa toisistaan. Pidätkö itseäsi sitten nimenomaan poliittisena taiteilijana? Kun olen lavalla ja kerron poliittisen mielipiteeni kappaleen muodossa teen sen ihmisenä, joka on tiettyä mieltä asiasta, en niinkään poliittisena muusikkona. Jos olen lavan ulkopuolella jotakin mieltä asiasta, miksen toisi mielipidettäni julki myös lavalla? Ihmiset jotka ovat... miten tämän sanoisi kauniisti? Jos esimerkiksi Amerikan presidentti on sokea yhteiskuntamme ongelmille ja hänkin sanoo vähemmän sivistyneen mielipiteensä asioista ääneen, niin miksen minäkin? liams ensisijaisesti on kirjailija, muusikko vai näyttelijä ei mies itsekään osaa vastata täsmällisesti. Ajankäytön hän kuitenkin taitaa, vaikka tekemistä riittääkin. Pääasiallisesti pidän itseäni ehkä näyttelijänä, ja näyttelijän työ menee aina sykleissä. Kuukauden työskentelyä seuraa vähintään muutaman kuukauden tauko. Siinä välissä pidän päiväkirjaa, johon kirjoitan ylös ajatuksiani. Jos minua ei huvita kirjoittaa, käynnistän kannettavan tietokoneeni ja leikin musaohjelmilla. Tämä kaikki siis tien päällä. Kotona olen aina pääasiallisesti isä ja poikani henkilökohtainen autokuski. Isänä minulle on tärkeintä
SAUL WILLIAMS
Saul Williams (syntynyt vuonna 1972) on muusikko ja näyttelijä. Omimpana taiteenlajinaan hän pitää näyttelemistä. Williamsin eurooppalaisille tunnetuin työ on rooli K-Pax-elokuvan Erniena. Vuonna 1998 hän näytteli pääosaa elokuvassa Slam, joka palkittiin Sundance-filmifestivaaleilla parhaana elokuvana. Williamsin ensimmäinen levy, Rick Rubinin tuottama Amethyst Rock Star julkaistiin vuonna 2001. Jälkimmäinen, miehen omaa nimeä kantanut albumi julkaistiin vuonna 2004. Muusikkona hän on esiintynyt muun muassa The Fugeesin, KRS-Onen ja Blackaliciousin ja De La Soulin lämmittelijänä. Rapgenren ulkopuolelta hän on esiintynyt esimerkiksi Nine Inch Nailsin ja Mars Voltan lämppärinä. Hänen runojaan on julkaistu esimerkiksi New York Timesin sivuilla. Runokirjoja hän on julkaissut neljä kappaletta: The Seventh Octaven (1998), S/hen (1999), Sanoi haulikko päälle (alkuperäinen Said the Shotgun to the Head 2003, suomennos 2006, Like) sekä Dead Emcee Scrollsin vuonna 2006.
PRIORISOINTI TÄRKEÄÄ
Kysymykseen siitä, mitä Wil-
16
Esimakua uudesta albumista kuultiin kesäkuussa, kun Siivet selkään saan -single alkoi soida radioissa. Vaikka kolmas levy on bändeille yleensä näytön paikka, ei sen kuuluisan kolmannen teko bändin laulajan Peten mukaan ollut vaikeaa ollenkaan. Kahta ensimmäistä levyä tehdessä nousi tuskanhiki muutaman kerran, mutta tämä levy oli helppo tehdä. Aiemmat levyt tehtiin pätkissä. Tällä kertaa me oltiin kaikki paikalla melkein koko ajan, jolloin kaikki saivat vaikuttaa kaikkeen. Me nähtiin sovituksissa enemmän vaivaa, koska haluttiin enemmän soittoa mukaan. Aiemmilla levyillä oli paljon perusrokkia, mutta tämä levy on seesteisempi. Nauhoituksiin vaikutti myös levy-yhtiönvaihdos. Kun EMI ei käyttänyt optiotaan tehdä uutta levyä Lumon kanssa, niin bändi jäi hetkeksi ilman levytyssopimusta. Onneksi kuvioihin astui Poko, joka korjasi pojat parempaan talteen. Bändin basistin Ilen mielestä myös se, että nauhoitukset tehtiin Tampereella, oli etu. Se auttoi, että me oltiin Tampereella vain levyn tekoa varten. Ei siellä juuri muuta tehtykään kun soitettiin, nukuttiin ja käytiin baareissa, kunnes eräänä aamuna huomattiin, ettei kannatakaan käydä baareissa. Sitten vain tehtiin levyä. Levy onkin bändilevyn kuuloinen. Vaikka kaikki herkut olivat käytössä, Lumo päätti levyn äänittäjän Jani Viitasen kanssa, että kvantisoinnit ja autotunerit jätettiin pois. Se on jokaisen valinta, että käyttääkö niitä apuvälineitä joita on vai haluaako että levy kuulos-
LUMO SULI SYVÄJÄÄDYTYKSESTÄ
Pitkän keikkatauon pitänyt helsinkiläisyhtye julkaisee kolmannen albuminsa, Helpompi hengittää, elokuun hengittää lopulla. Vesivehmaan jenccasta tuttu Lumo on jättänyt menneisyyden taakseen ja palaa entistä vahvempana.
taa oikeasti siltä, miltä se nauhoittaessa kuulosti. Sanoitukset Lumolla ovat hyvin suomalaisia tarinoita elämästä. Erityisesti yksi levyn biiseistä, Hellyydenkipeä, herättää. Kun kertosäkeessä lauletaan, h cjanoan hellyyttä, rajua hellyyttä, mustelmilla olla haluaisin, rakkaani c h, niin kyllähän se kysymyksiä nostaa. Asiaa kysyessäni saan vastaukseksi Peteltä naurua. Se on vähän kieli poskella tehty kertosäe, mutta ehkä siinä vähän vihjaillaan sadomasokismiin. Sitä ei pidä ottaa liian vakavasti. Niinpä niin. Toiset haluavat sormuksen, toiset piiskaa. Mutta onhan Lumo saanut myös miehisiä rakkaudenosoituksia keikan jälkeen.
Meidän eka rumpali sai ihan kunnolla kuonoonsa Joensuussa. Sillä lähti lyönnin voimasta taju ja se kaatui selälleen asfalttiin. Siinä tuli lievä paniikki kun kaverilta valui verta päästä, kertoo Pete, ja Ile jatkaa: Muistan, että Pete yritti soittaa hätäkeskukseen numerolla 118. Me oltiin vieraassa kaupungissa ja yritettiin saada ambulanssia oikeaan osoitteeseen, eikä edes tajuttu kertoa että oltiin keikkapaikan ulkopuolella. Kiukkuisesta fanista ei kuitenkaan ollut kyse. Tämä jätkä yritti murtautua meidän keikkapakuun. Kun tulimme paikalle samaan aikaan kyselemään, että mitä tämä on, niin tuli nyrkistä, naurahtaa Pete. Hyvä, Joensuu! Kyllä teidän maineenne puhdistuu cvielä joskus. Onneksi hyviäkin keikkamuistoja on. Ilen mukaan parhaimmat keikkapaikat ovat Tampereella, Pohjanmaalla ja Mynämäellä. Mynämäellä soi Hän on täällä tänään -kappale, juuri ennen lavalle astumista, jotta yleisö tietää koska artisti aloittaa. Se oli hauska paikka, ja kun se oli vielä paikan ainoa baari, niin meno oli sen mukaista. Jos Peten toiveet käyvät toteen, kymmenen vuoden päästä tulee ulos Lumon ensimmäinen kokoelma Poko haluaa tehdä bändin kanssa vielä ainakin toisen levyn, joten asia on täysin mahdollinen. Tällä hetkellä Lumon on helpompi hengittää, vaikka krapulahiki valuukin otsalta. Meillä kaikilla.
TEKSTI: PIRITA SÖDERHOLM KUVA: ALEKSI KOSKINEN
17
RENDEZ-VOUS ELUKOIDEN VALLANKUMOUS
Turkulainen Rendez-Vous ryhtyy vallanvaihtoon aseinaan vankka itsetunto ja oikea asenne. Laulaja Juffi kertoo, että keikkareissut bändin elukoiden kanssa ovat hulppeita, ja hyviä keikkoja on riittänyt. Paitsi Kyrössä. Väkeä ei ollut paljon, ja känniset tuli lavalle urputtaa. "Pitäkää tauko", "soittakaa hiljempaa", "laittakaa laulu kovemmalle". Liksan saamisessa oli vaikeutensa, ja paikallinen nuorisokin kunnostautui. Kuseskelivat meidän auton päälle ja soittivat samalla lisävahvistuksia paikalle, kun pelkäsivät saavansa meikkipelleiltä nokkaan. Elukat ja meikkipellet ovat Juffin lisäksi kitaristi Kimmo Hautamäki, kosketinsoittaja Fabio, basisti Iwor ja rumpali Tommy viisi nuorta tyyppiä, jotka nauttivat kimaltelevan poprockinsa poreilevana. Kun meikkaavat pojat perustavat bändin, reaktiot ovat aina samat: samanhenkiset diggaavat ja tytöt tykkäävät, mutta monet tuhahtelevat kädet puuskassa. Miten ylenkatseeseen pitäisi suhtautua? Sen voi kuitata naurulla. Eiköhän tossa ole takana se, että vähättelijät ovat kateellisia, koska ovat itse epäonnistujia. Nuoruus on takana, ja huono itsetunto estää olemasta sitä mitä haluaa. Rendez-Vousilla on sopimus ison levyyhtiön kanssa. Oletteko te hyviä vai osa jotain buumia? Levytyssopimuksen saaminen vaati paljon töitä ja rahaakin. Me tehtiin hyvien hemmojen kanssa ja huolella hyvä demo. Diilin valitseminenkin oli vaikeaa, kun kolme lafkaa tarjosi sellaista yhtä aikaa. Me saatiin soppari siksi, että meillä on kokonaisuus kunnossa. Soittotaitoa emme tosiaan kehu, mutta asennetta tehdä tätä juttua pitäisi löytyä. Luulen oikeasti, että diili olisi pamahtanut pelkästään Hautamäen hyvien biisien perusteella. Miten Valta vaihtuu -levyn tekeminen erosi aikaisempien ep-levyjenne tekemisestä? Kun ei tarvinnut itse maksaa, studiossa sai ottaa rauhallisesti, toisin kuin aikaisemmilla kerroilla. Sovituksiin ja esituotantoon voitiin panostaa. Valta vaihtuu on monipuolinen levy. Musiikki on paikoitellen synkkää, mutta paahtoa ja rai rai rai -menoa ei ole unohdettu. Millainen bändi Rendez-Vous ei halua olla? Emme tosiaan diggaa rapista, soulista ja tollaisesta hommasta. Myös politiikka pilaa musiikkikokonaisuuden, vaikka matsku olisi muuten hyvää. Emme myöskään tahdo olla bändi, joka laulaa yltiöpateettista, ylitulkittua ihmissuhde-diipadaapaa biisistä toiseen.
TEKSTI: ARI VÄNTÄNEN
MOSES HAZY HERUUKO?
Torniolainen Moses Hazy on tehnyt ensimmäisen pitkäsoittonsa The Incredible Flow of Life Show. He puhuvat siitä yhteen ääneen. Millaisen debyyttipitkäsoiton te olette tehneet? Semmosen, että alkaa herumaan emäntiä. Bändi svengaa pirun hyvin. Onko se kovan työn tulosta? Aluksi ei toiminu näin hyvin. Ei oltu keikkailtu tarpeeksi ja rumpaliaki ehdittiin vaihtaa ku sukkaa. Sitten alettiin svengata. Kun henkilökemiat toimii, niin pändisointikin toimii. Muistuuko mieleen keikkaa, jolla yleisö ei todellakaan ole lämmennyt? Kerran jengi vahtas televisiosta saippuaa ko me soitettiin parin metrin päässä rokkia. Tiiä sitten oltiinko me paskoja, vai oliko just tiukat juonikuviot menossa. Miksi pohjoissuomalaisuus ei kuulu Moses Hazyn musiikissa? Kuuluu se. Pohjois-Suomessahan on paljon letkeämpää porukkaa ku etelässä. Ei täällä tarvi aina mököttää. Pimeällä voi pistää valot päälle. Mikä on pisin matka, jonka olette tehneet yhtä pistokeikkaa varten? Tornio-Helsinki-Tornio. Alkoholi on ratkaisu kaikkeen. Ja Kimble, tuo tosimiesten äärimmäinen humallusleikki. Ja ne keikat. Eihän se auta. Miehen täytyy tehä duunia. Kuinka iso osa elämäänne Moses Hazy on? Parit häät on jääny käymättä jonku ItäPälviän keikan takia. Ja mummon hautajaiset. Meinasin saaha serkulta turpaan tuon takia. Sanoi, että löis turpaan jos en ois sukua. Voisitteko hieman valaista levynne omituista kantta? Kansitaiteilija Rusto käski selittää jotaki aivoista: "Kyllä se mennee läpi". Ideana oli Incredible Flow of Life Show. Annettiin Rustolle vapaat kädet ja elementtejä, kuten mustalaissirkus ja pändi. Tämmönen tästä päissään tuli. Taattua Rusto-tsygedeliaa. Eikö maailmassa ole jo tarpeeksi retrorockia? Eikö tämä kysymys oo vähän retro? Kaikki rokki on retrorockia. Me yritettään tehä hyvää musiikkia. Putkivahvistimissa on parempi saundi, eikä maailmassa oo liikaa retroilua vaan semmosta aivan sama -söpöilysontaa. Ja heviä. Ihan liikaa mukaraskasta heviä. Mitä te haluaisitte saavuttaa ensimmäisellä levyllänne? Maailmanrauhan. Tissit. Isot tissit. Tissit ohimoille niinku Lemmyllä. Sopimus Universalille ja kaks miljoonaa etukäteismaksua per mies. Mie haluan oman siirtomaavallan.
TEKSTI: ARI VÄNTÄNEN
TUNDRAMATIKS UUSI KANSANNOUSU
Laulaja-kitaristi-kurtunsoittaja Janne Masalin kertoo, mistä Tundramatiksin Kyy pivossa -levyn uusi kansanmusiikki on tehty. Miten Tundramatiks sai alkunsa? Kysyin vuosia sitten basisti Oskulta, että tietäisikö se kansanmusabändiä, jossa on asennetta. Sellaisen, joka potkisi ja jonka vois mieltää rockbändiksi. Osku ei tiennyt. Me tehtiin se itse. Kansanmusa kiehtoo alkukantaisuutensa ja aitoutensa takia. Kokeellinen tyylilajien fuusiointi ilman pätemistä ja hifistelyä tuntui palkitsevalta. Haitari piti saada rokkaamaan ja rumpuja ehostettiin muillakin kuin musiikkiliikkeiden perkussioilla. Rockpohja varmisti, ettei musasta tullut akateemista ja jäykkää. Minkä kansan musiikkia te olette? Uutta kansanmusiikkia. Me yhdistellään perinteitä uuteen, nykyihmiselle helpommin lähestyttävään muottiin. Perinnemusiikki ei enää jonkin ajan päästä tunnu nuoristakaan rilluttelulta. Alkukantainen hurmos saattaa löytyä uuden kansanmusiikin fuusioinnin kautta. Fuusiomusiikkinne kuulostaa kansojenväliseltä. Kesän alussa me soitettiin Tsekissä alternative/punk-festareilla. Lava oli navetassa. Musakki tuntui iskevän tsekkipunkkareiden haaruksiin. Ne yhtyivät uhmakkaaseen poljentoon ja huusivat jotain tsekin kielellä. Sisältö jäi epäselväksi, mutta kovin ilahtuneita tuntuivat olevan. 18 Te ette soita helppoa poppia. Onko hankalaa voittaa yleisö puolelleen? Ei laisinkaan. Helppo poppi kuulostaa niin arkiselta, että sen avulla yleisön voittaminen puolelleen vasta onkin vaikeaa. Omaperäisyydellä saadaan alkukipinä muuttumaan sinisenä loistavaksi liekiksi. Varsinkin rahvaan savuisissa soittopaikoissa yleisö tuntuu syttyvän. Mitä sana "tekotaiteellisuus" teille tarkoittaa? Itsetarkoituksellista kikkailua, asianhaarakkeiden jättämistä vaille perustelua. Sitä, että tehdään muka jotain merkityksellistä, mutta ei viedä ideaa loppuun asti tai sitten sitä ei olla koskaan hyväksi todettukaan. Sitä, että tyydytään hämmästyttämiseen ja tekeleisiin, jotka eivät voi aueta kuulijalle. Tekotaiteellisuus vältetään rehellisyydellä ja kokeellisten elementtien tarkastelulla syvällä sydämessään: Toimiiko tämä todella? Jos toimii, niin hanat tiskiin vaan! Jos joku asia saadaan perustellusti fjongaamaan, olisi suuri tappio genrelle olla hyödyntämättä tätä mahdollisuutta. Tundramatiksissa kaikki on meille itsellemme perusteltua ja harkittua ja tehty siten, että saamme siitä itse mahdollisimman suuret kiksit. Jos kokisimme sen tekotaiteelliseksi, emme koskaan voisi saada siitä niin paljon. Levy on meille aito ja rehellinen. Toivottavasti myös teille.
TEKSTI: ARI VÄNTÄNEN
Se alkoi omenasta. Sieltä Se luikerteli ulos muina miehinä. Kukaan ei tiennyt miten Se sinne oli päätynyt, mutta salaseuran sisäpiiri näki kuinka Se ulosti itsensä pöydälle, puhdisti kuonan olkapäiltään ja jatkoi matkaansa pöydän jalkaa pitkin alas lattialle. Sinne päädyttyään Se ei oikein tiennyt mihin päin lähteä. Päät pyörähtivät 360 astetta ja jokainen suunta näytti toinen toistaan houkuttelevammalta. Ainoa mahdollisuus oli suorittaa jakautuminen. Pohjoinen sai nimekseen Ilmari Tuulenhalkoja. Hänen tehtäväkseen tuli pitää pohjoistuuli aisoissa, mutta samalla sopivan kipakkana. Länttä alettiin kutsua Juhana Amadeukseksi ihan vain sen takia, että hänen vastuulleen sattui alitajunnan alkemia. Johannes Tyrannos eli itä joutui sitä vastoin huolehtimaan poliittisesta epäkorrektiudesta, minkä hän hoitikin mukinasta päätellen moitteettomasti. Viimeinen pala ilmasta alas oli tietenkin etelä, joka sai pikakasteessa nimen Emil Topaz. Vastuut oli jo jaettu, joten hänelle jäivät pelkät tähteet. Tästä riemastuneena hän on sittemmin päätynyt suuriin saavutuksiin ja valloituksiin eteläisissä pesäkkeissä mutta se on kokonaan toinen juttu. Jakautuminen tapahtui tietenkin pelkästään henkisellä tasolla, joten Se jatkoi matkaansa yhä yhdessä. Neljä päätä vain heilui sen madellessa näytöksestä toiseen. Rituaalit suoritettiin moitteettomasti ja suurella intensiteetillä. Maailma alkoi puhua Siitä, mutta Se ei puhunut maailmasta. Eikä mistään muustakaan. Päiden välinen kommunikointi tapahtui aina jollain sellaisella tasolla, mi-
KUOLLEET INTIAANIT
SE ALKOI OMENASTA
Sillä on neljä silinterin ja maskin verhoamaa päätä. Se on julkinen salaisuus. Se ei puhu. Kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia, on turha esittää. Tämä on eräs totuus.
tä kuolevaiset eivät pystyneet ymmärtämään. Ja jos niin väittivät, he valehtelivat. Se teki sitä itsekseen, kunnes Se tapasi pingviinin, joka laittoi Sen rakentamaan itselleen puuluurangon. Rangosta tuli niin komea, että sen avulla Se saavutti neljännen ulottuvuuden. Ja siellä Sitä odotti silinteritie, joka vei kaikkialle. Se ei pelännyt eksymistä, sillä Sen jokainen pää tiesi tarkkaan mitä teki. Toisaalta mitä enemmän eksyksissä Se oli, sitä paremmin Se voi. Sankka väkijoukko kannusti Sitä mihin ikinä Se kulkikin. Yleensä Se tosin pyrki matkaamaan pois heidän ulottuviltaan, mutta välillä Se heltyi kohottamaan neljää silinteriään kunnioittavaan tervehdykseen tiedättehän, sillä tavalla kuten kuninkaalliset tervehtivät alamaisiaan.
TEKSTI: MIKI PELTOLA KUVA: TERO JUSSILA
www.kuolleetintiaanit.net
25.-26.8.2006 TURUN MESSUKESKUKSESSA
5-vuotis juhlan kunniaksi suurimmat messut koskaan!
Liput 15e Opiskelijat 10e Varusmiehet 10e Eläkeläiset 12e Ryhmät (yli 10 hlöä)13e Alennusliput VAIN ennakkoon Lippupalvelusta VIRALLISET JATKOT TURUN ONNELASSA! Jatkoliput voit lunastaa messuilta! messuilta lippunsa ostaneille ilmainen! kuljetus onnelaan.
Juontajina Rakel Liekki ja Sami Hernesaho
MENOSSA MUKANA:
PERJANTAI 25.8.2006
Main Stage: The Porcelain Twinz (USA) Scandinavian Hunks (FIN) European Stallions (ex. British Chippendales) Stephanie Grant (UK) Amadeus (GER) Mai-Ling (Thailand/UK) Lloyd (UK) Mariah (FIN) Susa (FIN) Jamie (FIN) Band: Private Line (FIN) Stage 2 Hotgirls (striptease & private striptease) -Ilona, Cameron, Mimosa, Nora, Viivi, Trixie, Vera, Pauliina, Birgit, Tuikku, Susa, Zarmila Nakunyrkkeily & Mutapaini: Eve X & Daisy
LAUANTAI 26.8.2006
Main Stage: The Porcelain Twinz (USA) European Stallions (ex. British Chippendales) Stephanie Grant (UK) Amadeus (GER) Mai-Ling (Thailand/UK) Conrad - the Black Stallion(UK) April (DEN) Mystique Susa (FIN) Angelina (FIN) Mr Mici s threesome (FIN) Louis Cypher (FIN) Haluatko pornotähdeksi- naali Band:Turmion kätilöt Stage 2 Hotgirls (striptease & private striptease) -Ilona, Cameron, Mimosa, Nora, Viivi, Trixie, Vera, Pauliina, Birgit, Tuikku, Susa, Zarmila Nakunyrkkeily & Mutapaini: Eve X & Daisy
WWW.TURUNEROTIIKKAMESSUT.COM
19
tsekkaa ohjelma ja lisäinfo netistä:
20
SAMI VALKONEN
MUSIIKKITEOLLISUUDEN
Alice Cooperin ja Sladen innoittama suomalaispoika perusti kavereiden kanssa bändin. Hieman myöhemmin hän perusti ohjelmatoimiston. Nyt hän taistelee juristina Yhdysvalloissa nettipiratismia vastaan.
Sami Valkosen initiaatio musiikin maailmaan tapahtui tuttua kaavaa mukaillen: 70-luvun alussa rokki kolahti lujaa, kavereiden kanssa perustettiin bändi. Valkoselle tämä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi. Syntyi ohjelmatoimisto Rocktops, joka asetti vuosiksi mallin järkevälle keikka-asioiden hoitamiselle Suomessa. Päästiin bändin kanssa sen verran pitkälle, että tehtiin keikkoja. Siinä sitten huomasin sen, että Suomessa koko ohjelmatoimistoala oli aika kehittymätöntä ja rahameininki epämääräistä. Seteleitä oli jossain kassassa, jos oli. Joku jakeli niitä suoraan kouraan, mies muistelee takavuosien keikkajärjestysperiaatteita. Idean ohjelmatoimistosta patisti täytäntöön Suosikin päätoimittajana tunnetuksi tullut Jyrki Hämälainen. Juttelimme noista hommista ja se ehdotti, että pistäkää Räsäsen Ramin kanssa ohjelmatoimisto pystyyn. Rami oli hyvä myyjä ja mä hoidin sen bisnespuolen. Niin syntyi Rocktops eikä siinä kauaa mennyt ennen kuin se oli ihan merkittävä, jopa insituutio, näin suomalaisessa mittakaavassa. Valkonen jätti Rocktopsin 90luvun taitteessa uusien haasteiden houkutellessa. Miehen vaikutus elää yhä: viime Suomenvierailullaan Valkonen huomasi, että ohjelmatoimisto Welldonen keikkasopimuksen perustana on edelleen hänen 80-luvulla laatimansa pohja. Vuoteen 88 asti Rocktops oli se juttu. Sitten tuli olo, että mitäs nytten? Silloin taas Jyrki hyvin selkeästi sanoi mulle, että "älä jää tänne mätänemään, mene jonnekin edes koittamaan". Tuo jonnekin oli Los Angeles, jossa Valkonen opiskeli yliopistossa pääaineenaan viihdeteollisuus. Vaikka hyppy tuntemattomaan mietitytti, tuntui riskinotto mielekkäämmältä kuin vanhempana jossittelu. Kahden vuoden miettimisaika Yhdysvalloissa tuotti paljon kokemuksia ja kontakteja. Suomeen ei ollut enää paluuta, kun hyvä pesti levyjätti BMG: llä vei mukanaan. Sitten vuodet alkoivat vieriä ja sinne kotiutui, Suomi alkoi tuntua entistä kaukaisemmalta, synnyinmaahansa lomalle tullut Valkonen muistelee. Kymmenen BMG-vuoden jälkeen Valkonen kuitenkin jätti työnsä, juuri ennen yhtiön fuusioitumista toisen jättiläisen Sonyn kanssa. Ilmapiiri yhtiössä muuttui, eikä Valkonen halunnut myötäillä uuden johdon menettelytapoja. Niiden prioriteetti oli vain tehdä se fuusio, ei vetää sitä bisnestä. Mä kelasin, että siinä vaiheessa koko levy- ja musiikkibisneksen tulevaisuudennäkymät ei olleet kovin hyviä, ensimmäinen Napster oli jo aloittanut, myynnit oli laskussa, oli semmonen fiilis, että ei ole hyvät ajat edessä. Juristintutkinnon pikavauhtia hankkineen miehen nykyinen työpaikka on Jenner & Block, lakiyhtiö, joka hoitaa suurien levy-yhtiöiden asioita. Valkosen aika kuluu pitkälti laittoman nettilataamisen kitkemisessä. Tehtävä ei ole helppo eikä missään nimessä merkityksetön, sillä nettipiratismin osuus musiikinkulutuksesta on valtava. Sen lisäksi mua kiinnostaa tehdä diilejä, kun kerran on asianajajan lisenssi. Musabisnes on transitiossa, kaikki pitää tehdä uusiksi: se, miten rojalteja maksetaan ja mistä niitä maksetaan. Tulevaisuudessa ei ole enää tärkeätä kuinka paljon saa rahaa cd:stä vaan kuinka paljon saa rahaa esimerkiksi satelliittiradiosta tai kännykän soittoäänistä, mies selvittää. suudella on suuret ongelmat edessään, eikä kenelläkään ole enää rahaa tehdä levyjä. Markkinointi ja artist development vaatii pääomaa, ja jos sitä sijoitusta ei tehdä, siitä kärsivät fanit. Sitten on vain kauhea läjä kellaribändejä eikä ole mahdollisuutta kehittää niitä siihen, että ne olisivat staroja, Valkonen visioi. Piratismintäyteinen tulevaisuus kuulostaa pelottavalta, varsinkin kun fyysisten äänitteiden myynnit pienentyvät jatkuvasti ja kuluttaminen digitalisoituu. Taistelussa on kyse myös etiikasta ja lataajien asenteen muuttamisesta. Laittoman imuroinnin vaikeuttaminen on oiva keino saada uusia maksavia asiakkaita. Kaikkien täytyy ymmärtää, että piraattilataaminen on väärin. Jos kuluttajat saisivat kokea, että lataaminen on hankalaa, ja vaihtoehtona on mennä mennä iTunesiin ja 99 sentillä saada sama biisi nopeasti, turvallisesti ja laillisesti, sillä saadaan keskiverto musiikkifani siirtymään oikealle tielle. Valkonen ennustaa, että viiden kymmenen vuoden päästä fyysinen levykauppa on lähes olematonta. Cd:t ja vinyylit jäävät omistautuneiden musiikkifanien keräilyesineiksi. Suurinta osaa nuorista ei kiinnosta fyysiset tuotteet. Cd-levyistä tulee enemmän keräilykappaleita, joita ostetaan muunkin kuin pelkän musiikin takia. Levystä tulee sellainen "value added" -juttu, ettei se ole vain se levy, vaan faneille myös jotain muuta. Sellaiselle tulee varmasti olemaan aina kysyntää, mutta markkinat on aika pienet. Uudelle sukupolvelle on luonnollinen tapa hankkia musiikki digitaalisena. Samoin kuin sulle se lataaminen on vierasta, niille on vierasta se, että olisi joku fyysinen cd, Valkonen huomauttaa hyväntahtoisesti vinyyleihin ja cd:eihin fakkiutuneelle toimittajalle. fistikoituneisuudessa, jolla hommat hoidetaan, miten oikeuksia pirstotaan ja miten niitä jaellaan, Valkonen pohtii. Suomessakin on opittu tekemään sopimuksia, joissa tulevien oikeusriitojen mahdollisuudet on minimoitu. Suomalaisethan usein kritisoi sitä, että sopimukset on niitä Raamatun paksuisia eepoksia. Mä myönnän, että se usein viedään liian pitkälle. Mutta mä tiedän, ihan näin nimiä mainitsematta, sellaisia tapauksia, että tehdään huonoja sopimuksia ihan alkuvaiheessa. Ei kelata tarpeeksi pitkälle. Eihän se mitään jos bändi ei breikkaa, mutta sitten kun bändillä olisi mahdollisuuksia päästä eteenpäin, huono sopimus aiheuttaa ongelmia, muutaman suomalaisbändin lakiasioita USA:ssa hoitava mies kertoo. Aina puhutaan siitä, että suuressa maailmassa kilpailu ja teollisuus on raadollisempaa. Valkonen on vastahakoinen allekirjoittamaan tätä olettamusta. Liialla aggressiivisuudella ei pääse pitkälle niin Suomessa kuin muuallakaan. Kyllähän Suomessa oli aikoinaan aika veljellistä menoa. Se johtuu siitä kun piirit on niin pienet ja joutuu olemaan samojen tyyppien kanssa paljon tekemisissä, että kannattaa pitää hommat siisteinä. En sanoisi, että jenkeissä meno olisi raadollista, mutta kun kilpaillaan niin sitten kilpaillaan ja siinä ei sitten olla kamalan ystävällisiä. Välillä joutuu käyttämään kyynärpäitä. Onhan siitäkin esimerkkejä, että käyttää liikaa kyynärpäitä ja on käynyt huonosti. Mutta en mä usko, että se olisi viihdealalla mitenkään karumpaa kuin muillakaan bisneksen aloilla. Valkonen ei myöskään usko yleiseen väitteeseen, että suuret levy-yhtiöt söisivät mahdollisuuksia pieniltä yrittäjiltä. Päin vastoin, suurilla merkeillä on resursseja lisensoida itselleen pieniäkin yhtyeitä. Se antaa pienille enemmän mahdollisuuksia kehittää ja löytää artisteja. Pienet merkit hyödyntävät isojen markkinointikoneistoa. Se voi hyvinkin olla, että suurten levy-yhtiöiden merkitys kutistuu, niistä voi tulla vain kansainvälisiä markkinointipalveluyrityksiä, Valkonen visioi. Haastattelu on ohi, ja toimittaja poistuu kahvilasta pää musiikin tulevaisuutta koskevia ajatuksia pöristen. Kuinka käy cd-levyn? Pitääkö artistin maksaa kohta ihan kaikki? Kuka vie kaikki rahat? Raitiovaunussa kaksi teiniä juttelee huolettomasti ilmaisesta lataamisesta. "Ihan järjetöntä maksaa" tuntuu olevan mp3-soittimin ja kopioiduin Luis Vuitton -laukuin sonnustautuneiden tyttöjen keskeinen ajatus. Onneksi Sami Valkosia on olemassa.
TEKSTI: LOTTA HEIKKERI KUVA: HEIDI UUTELA (WWW.FOTOZERO.NET)
KONEISTOSSA
KISSAA JA HIIRTÄ PIRAATTIEN KANSSA
Kun Valkonen kertoo taistelusta laitonta lataamista vastaan, putkahtaa päähän pessimistinen ajatus: tässähän potkitaan tutkainta vastaan! Jokainen internetiä käyttävä saa muutamassa minuutissa ulottuvilleen lukemattomia levyjä, vieläpä ilmaiseksi. Miten ihmeessä ihmiset saadaan muka marssimaan kiltisti levykauppaan tai lataamaan laillisilta maksusivuilta, kun ilmainen tarjonta on ylitsevuotavaa? Se niiden saittien sulkeminen on sellaista kissa ja hiiri -leikkiä. Jos edes päästäisiin siihen, että isoimmat saataisiin kiinni ja ne avaisivat sitten jossain muualla, niin saataisiin kuriin se, ettei tule sellaisia isoja brändejä kuin Napster ja Kazaa oli aikoinaan. Ne olivat vähän kuin tavaramerkki, kaikki tuntevat ne ja menevät sinne, Valkonen selittää. Piratismin osuus kaikista latauksista on yli 90 prosenttia. Jokainen laiton teko on pois artistin ja tuotantokoneiston pussista. Valkonen uskoo, ettei piratismia ei saada koskaan kitkettyä kokonaan. Tavoite on saada laiton lataus mahdollisimman vaikeaksi ja sitä kautta vähäiseksi. Jos tätä internetpiratismia ei saada kuriin, on vaara, että teolli-
SAMI JA SUOMALAISET
Sami Valkonen hoitaa päätyönsä ohella myös muutaman suomalaisbändin sopimusasioita Yhdysvalloissa. Tunnetuimpia Valkosen holhokkeja ovat HIM ja The 69 Eyes. Aivan kenen tahansa kanssa mies ei tahdo hommaan ruveta. Mulle on kaikkein tärkeintä se, että homma on terveellä pohjalla. Jos bändillä on ongelmia ja homma on täysi kaaos, en mä siihen ryhdy. Siitä saa vain vatsahaavan. Jos bändi tarvitsee sellaista apua, mitä mä pystyn antamaan, olen mukana, hän kertoo hymyillen. Aivan helppoa paperinpyörittelyä suomalaisbändien oikeuksien varjeleminen rapakon takana ei ole. Valkonen on viettänyt lähes kaksi vuotta selvitellen HIMin Heartagram-sotkuja. Symbolin luvaton käyttö rehotti ja kapuloita rattaisiin työnsi myös amerikkalaisperhe, joka väitti keksineensä merkin ensimmäisenä. Heartagramilla kaupattiin tavaraa aina skeittilaudoista paitoihin ilman, että HIM olisi rikastunut siitä penniäkään. Tavaramerkkirekisteröinti saatiin vihdoin valmiiksi tämän vuoden kesäkuussa. Sepolla (Vesterinen, HIM:in manageri) oli ihan mielenkiintoinen lähestymistapa tähän: silloin kun Him ei vielä ollut breikannut USA:ssa, piratismi ei ollutkaan välttämättä paha asia. Piraatit promotoivat bändiä. Muta nyt kun bändi on jo breikannut, valvonta on oleellista.
TEKSTI: LOTTA HEIKKERI
KUN KILPAILLAAN NIIN KILPAILLAAN
Valkonen on nähnyt musiikkibisneksen muutoksia sekä Suomessa että Yhdysvalloissa. Pienen markkina-alueen liiketoimintaa hän vertaa osavaltiotason vastaavaan USA:ssa. Jenkeissä hommaa tehdään niin monella eri tasolla. Livebisnes on aika samanlaista kaikkialla, paitsi että siellä on lähes aina agentti ja manageri erikseen. Täällä, koska markkinat on niin pienet, ne roolit usein sekoittuu. Levypuolella on taas eroa siinä so-
21
23
SILINTERITIE
UUSI ALBUMI KAUPOISSA 30.8.2006 SYÖ SIITÄ ...
www.kuolleetintiaanit.net
24
www.rockhopper.fi
jakelu: supersounds
ENTWINE METALLIN SYDÄMESSÄ
Karmila löysi jutun heti. Tuli vähän tummemmat ja mutaisemmat kitarasoundit, mutta ei kuitenkaan lähellekään mitään stoneria. Selkeät näkemykset siitä, miltä oman musiikin pitää kuulostaa, saivat Entwinen osumaan maaliin Aksun mittapuulla. Tosin levy-yhtiö kaupallisena yrityksenä kaipasi valmista levyä kuunnellessaan joitakin selityksiä. Esimerkiksi Twisted-biisissä on yllättävä c-osa, josta levy-yhtiö kysyi, että miksi tässä on tällainen. Me vastattiin, että just siksi. Tällä kertaa jos kysytään ja ihmetellään, me ollaan onnistuttu. Oli mulla myös niin hyvät perustelut kaikille ratkaisuille, että lafka ei voinut kuin hyväksyä. Siksi levy on nyt juuri sen kuuloinen kun on itse haluttu. Surrender-sinkussakin oli yhtiön mielestä liian rankka c-osa ja ne ehdottivat, että sitä editoitaisiin, mutta me ei suostuttu. Itse asiassa ne olisivat halunneet sinkuksi kyseisen sinkun b-puolen Hearts of Frozen Stone, jota me oltiin pudottamassa koko levyltä. Ollaan ehkä menossa lähemmäs meidän juuria. Ei ehkä mun ja Tompan death-juurille asti, mutta sinne päin. Ja Tauriainenkin pääsee laulussaan lähemmäs grunge-juuriaan.
KATSEET KOHTI AMERIKKAA
Suomi tuntuu olevan tällä hetkellä jonkinlainen metallin mekka, kun Lordi, Nightwish, Children of Bodom, HIM ja kumppanit saavat toinen toistaan ylistävämpiä lausuntoja maailmalta. Mun mielestä on pelkästään positiivinen asia, että metallin suosio kasvaa, ja että se näkyy listoilla ja soi radioissa. Jos Mokoma tavoittaa listan paalupaikan, voi sanoa, että kannatti uskoa omaan duuniin. Ei voi kuin hattua nostaa ja onnitella lämpimästi. Viime rundilla monet sanoi, että kun te olette suomalainen bändi, te olette metallin sydämessä. Lordin voiton myötä ei kyllä hävetä yhtään olla suomalainen bändi. HIMin ja Nightwishin menestysten lisäksi se tuntuu todella hyvältä. Vaikka mun mielestä Rammstein onkin maailman paras bändi. Ennakko-odotukset Fatal Designin vastaanotosta ulkomailla pistävät rumpalin mietteliääksi. Aiempien levyjen aikana bändi on nimennyt Saksan päämarkkina-alueekseen, mutta onko tilanne yhä sama? Vaikea sanoa. Viime levyllä ei Saksanmyynnit olleet hirveen isoja. Goottimusa myy siellä enemmän kuin meidän kaltainen Amerikan-meininki. Jos siellä puskee jollain über-gootilla, että on valkoiset naamat ja röyhelöä joka kauluksessa, niin läpi menee. En tiedä diggaako ne niin, kun on tällainen rokimpi tatsi, vaikka kyllä siellä väkeä keikoilla riittää. Mutta Saksa on iso maa ja Century Medialta on tullut hyvää palautetta meidän levystä. On mietitty, että meidän kaltaisella musiikilla pitäisi suunnata Amerikkaan. DiEversity lisensoitiin sinne, sitä mainostettiin isosti ja sieltä on tullut todella positiivista palautetta. Odotamme mielenkiinnolla kommentteja tästä levystä. Uuden levyn julkistamisen jälkeen bändi aikoo kiertää ensin Suomen klubit ja marras-joulukuussa olisi tarkoitus suunnata taas Saksaan. Ja miksikäs ei, ulkomainen keikkayleisö saa Aksulta kehuja: Ulkomailla jengi on selvin päin ihan messissä. Tupa on täynnä, jengi selvänä ja silti kova meteli päällä. Suomessa selvin päin ollaan aina ihan pokkana. Saksassa, jossa me ollaan ulkomainen bändi enkä tiedä johtuuko se siitä vai mistä jengi on paljon fanaattisempaa. Jengi tulee mestoille jo päivällä ja pyörii siellä ja venailee nimmareilta. Ei Suomessa ainakaan meillä ole koskaan tuollaista. Ja Moskovassa kun saavuttiin juna-asemalle, paikalliset järjestäjät astuivat junaan ja alkoivat kantaa meidän kamoja. Lisäksi asemalla odotti jotain kolmekymmentä ihmistä nimmareita. Me oltiin, että mitä helvettiä, Aksu muistelee.
TEKSTI: PETE LEPPÄNEN KUVA: SPINEFARM
Goottisävytteisenä metalliorkesterina tunnettu Entwine on edennyt viidenteen pitkäsoittoonsa Fatal Design ja tuntuu lopullisesti hylänneen jo edellisellä DiEversity-levyllä alakynteen jääneet gootti-elementit. Jäljellä on metalli ja se rokkaa.
Entwinen uuden levyn työstöprojekti oli pitkä ja leppoisa. Tuottajana toimi Suburban Triben kapellimestari Janne Joutsenniemi, miksaajana Mikko Karmila ja äänittäjänä rumpali Aksu Hanttu, joka on myös saatu langan päähän vastaamaan Suen kysymyksiin bändin pitkähkön hiljaiselon jälkeen. Kesällä jouduttiin perumaan muutama keikka, kun Tauriaisen äänihuulet olivat liikarasittuneet. Jouduttiin vähän säästelemään, että saataisiin siitä vielä kalu syksyn keikoille, Aksu kertoo. Mies jatkaa häpeilemättömän innostuneesti uudesta levystä, joka julkaistaan elokuun 23. päivä: Äärimmäisen tyytyväiset fiilikset. Miksausvaiheessa pääsin ensimmäistä kertaa kuulemaan valmiita biisejä ja fiilikset nousi koko ajan. Miksaamassa oli mukana vain Karmila ja mä, ja Joutsenniemi silloin kuin ehti. Mun oli pakko soitella bändiläisille aina biisin valmistuttua, että nyt tulee todella kovaa kamaa. Nyt Entwine on sitä, mitä mä olen aina halunnut, että se olisi, mies intoilee. Sessiot veivät kuitenkin aikansa. Rumpuja alettiin äänittää maaliskuun pakkasilla ja masteroimaan päästiin kesäkuisen Tukholman helteillä. Rumpuja äänitettäessä biisit olivat aika raakileita. Laulumelodiat ja tekstit olivat aivan vaiheessa ja siksi biisit elivät paljonkin vielä sessioiden aikana. Kitaroita äänitettäessäkin saatettiin tehdä vielä todella suuria 26 sovituksellisia muutoksia. Kun välillä pidettiin esimerkiksi viikon taukoja, ehdittiin miettiä tehtyjä juttuja ja ideoida uusia. Jannelta tuli paljon ideoita ja tehtiin helvetisti kokeiluja. Konejuttuideoita mä työstin himassa omalla pajalla äänitystaukojen aikana, joten niitäkin mietittiin tosi pitkään, vaikka ei ne aina siellä hirveesti kuulukaan, Aksu kertaa. Aikataulujen heittely johtui monestakin syystä. Laulaja Mika Tauriaisen terveys reistaili pitkin sessioita, ja Aksun mukaan mies kävi äänitysten aikana läpi kaikki mahdolliset flunssat angiinasta alkaen. Oman lisänsä soppaan toi tuottaja Joutsenniemi, joka on ollut omankin yhtyeensä kanssa tänä vuonna melko kiireinen. Aluksi levy piti tehdä Hiili Hiilesmaan kanssa, aikataulutkin oli jo sovittu, mutta sitten kaikki kusi. Hiilen toinen projekti kestikin odotettua pidempään ja hän oli todella pahoillaan, ettei päässyt mukaan. Sitten Karmila olisi ollut valmis tuottamaan, mutta lopulta päätettiin, että Joutsenniemi tuottaa, mä äänitän ja Karmila miksaa. Se oli hyvä ratkaisu. Joutsenniemi on todella musikaalinen ihminen, jolla on pitkä tausta ja punk-asenne. Sillä oli sellainen oikeanlainen röyhkeä, nyrkki pystyssä -lähestymistapa. Se sai joka jätkästä parhaat puolet esiin. Ja hyvällä fiiliksellä. Se saattoi keskittyä vain tuotannolliseen puoleen, kun mä hoidin teknisen toteutuksen.
PALUU JUURILLE
Entä sitten se levy-yhtiön tiedotteestakin löytyvä, varsin muodikas sana "gootti"? Rokkaavaa ja melodista goottimetallia? Ei me osata edes määritellä tyyliä gootti. Sitä väriä on aina ollut jostain syystä meidän musiikissa, vaikka se onkin jäänyt levy levyltä vähemmälle. Nyt on menty parin viime levyn aikana rokimpaan ja raskaamman metallin suuntaan, eikä laulussakaan ole mitään muniin puhaltelua, vaan Tauriainen on päässyt oikein revittelemään. Nyt me ollaan ihan tietoisesti lähdetty toiseen suuntaan siitä genrestä. Ei todellakaan haluta näyttää tai kuulostaa enää samalta kuin aiempien levyjen aikana. Nyt ei mielistellä ketään eikä laskelmoida hittejä, vaan roiskitaan menemään. Mitä enemmän uutta ja erilaista, sitä parempi. Vain uudet asiat olivat hyviä tätä levyä tehtäessä. Aksu ei yritä väittää, että bändi olisi keksinyt pyörän uudelleen, mutta omaa musiikkia on aina vaikea lokeroida. Ei todellakaan väitetä, että olisi mitään uutta keksitty, mutta ei tule Suomessa mieleen bändiä, joka soittaisi just tällaista musaa, jossa olisi vielä mausteena synaa ja koneita. Charonkin on erilaista, vaikka nekin soittaa metallia rokki-otteella. Soundeihin haettiin sellaista Amerikan-meininkiä ja miksauksessa sanottiin Karmilalle, että hakee vähän rosoisempaa soundia ja vähän paskaa mukaan.
HEAVY-GRUNGEA ETELÄ-KARJALASTA
Mitä tapahtuu, kun aikoinaan hullun lailla grungea kuunnelleet kaverukset päättävät perustaa bändin? Ainakin sitä, että Monsteriser-niminen orkesteri on juuri julkaissut debyyttialbuminsa.
Treenejä oli joitain kertoja ennen studiota. Minun biisejä ne ovat, sanat ja sävellykset. Vanhin kappale on jotain kuusi vuotta sitten tehty ja mukana on ihan tuoreitakin. Studioon mentäessä ei välttämättä ollut kuin runko, ja sitten mietittiin, minkälainen biisi siitä oikein mahtaakaan tulla. Oikeastaan tämä on sellainen best of -levy kolmen vuoden säteeltä, kuvailee laulaja-kitaristi Miitri Aaltonen bändinsä levyntekoa. Monsteriserin esikoislevy The Long Snap to Zero purkitettiin viime vuodenvaihteessa Imatralla. Aaltosen lisäksi yhtyeessä soittavat kitaristi Antti Toiviainen, basisti Tommi Suonpää ja rumpali Janne Hynynen. Miesten menneisyyteen kuuluu lukuisia yhtyeitä, joista osa levyttänyt ja sittemmin saavuttanut suurtakin mainetta. Muun muassa Psycho Ward, Mokoma ja Pronssinen pokaali lienevät tuttuja musiikkia seuraaville. LappeenrantaImatra-suunnalta tuleva Monsteriser ei soita sikäläisten kollegojensa tavoin suomenkielistä heviä, vaan laulukieli on englanti. Etelä-Karjalan äijät kun osaavat olla myös kansainvälisiä. Nykykokoonpanossaan bändi on soittanut puolisentoista vuotta. Miitri Aaltonen on sekä tuottanut, miksannut että nauhoittanut The Long Snap to Zeron. Päätyökseen jo kymmenen vuotta studiohommia Imatralla tehnyt mies myöntää, että mikäli finanssipolitiikka olisi ollut auvoisampi, olisi ulkopuolista tuottajaa saattanut harkita. Tällainen ratkaisu oli nyt järkevin. Olisi ehkä ollut ongelma, mikäli tuottaja olisi ollut joku muu äijään olisi pitänyt luottaa. Luonteeni on sellainen, että kaikki pitää tehdä itse. Paljon sitten olikin töitä. The Long Snap to Zero on tehty Playground-yhtiölle ns. master-diilillä. Miitri kertoo, että "Pleikkarin" kaveri soitti ja ehdotti moista sopimusta. Homma oli sillä selvä. Monsteriser on tehnyt vasta yhden keikan. Mokoman keikkamiksaajana ja sekä Mokoman että Stam1nan tuottajana mainetta luonut Aaltonen kertoo, että viikonloput kuluvat kausiluontoisesti Mokoman matkassa ympäri maata. Mokoman lämmittelybändiksi luulisi olevan helppo päästä. On toki ollut puhetta lämppäämisestä. Se olisi meille hirmu hyvä paikka, jengiä kyllä riittää keikoilla. Henkilökohtaisesti se olisi kyllä työntäyteinen ilta, mutta katsotaanpa nyt, mies uumoilee ja jatkaa, että Imatralla heitetty keikka kuului sarjaan "treenikeikka". Jannen kanssa olemme soittaneet yhdessä 20 vuotta, mutta viimeiseen neljään vuoteen ei olla keikoilla soitettu omia biisejä ennen kuin nyt. Monsteriserin kotisivujen takana ovat rumpali Hynynen ja hänen tunnetumpi isoveljensä Jouni Hynynen Kotiteollisuus-orkesterista. Sivuilta löytyy monia hieman huvittaviakin osuuksia, etenkin bändiesittelystä: "Kysymys ei ole mistään nuoruusvuosien haikailusta, kaipuusta aikaan, jolloin vielä oltiin villejä ja vapaita. Kysymys ei myöskään ole siitä, että laimeat aikuiset esittäisivät munatonta AOR-limputusta. Monsteriser kuulostaa siltä, miltä aikuisten miesten rock-bändin pitääkin kuulostaa. Rehelliseltä, raskaalta ja rokkaavalta." Eihän musiikille mitään ikärajaa ole, Aaltonen tuumaa. Hän uskoo, että ne, joille kolahtivat 90-luvun alussa grunge-bändit tyyliin Soundgarden, Alice in Chains ja Pearl Jam, saavat Monsteriserista paljon irti. Keikoilla monet nuoret kyselevät levystämme, eivät vain vanhemmat tyypit. Minulle nuo bändit olivat 90-luvun alussa niin kovia juttuja, ettei tässä pyritty vaikutteista eroon. Ne saavat kyllä kuulua. Monsteriser kuvailee musiikkiaan heavy-grungeksi. Termin voisi helposti kuvitella johtavan stoner rockin suuntaan, mutta Miitri ei moista heti allekirjoita. Stoner on minusta toisenlaista. Mutta jos joku on sitä mieltä, niin siitä vaan, ei ole tarkkaa jakoa. Eipä se väärinkään ole, kaikki käy, Miitri miettii.
TEKSTI: KIMMO JARAMO KUVA: MIKA VUOTO
MONSTERISER
POISONBLACKin toinen albumi on piinallisen kolmen vuoden odotuksen jälkeen vihdoin syntynyt! Vokalistina ex-SENTENCED johtotähti Ville Laihiala! Poisonblackin täyteläinen melankoliarock iskee luihin ja ytimiin kuin pohjoisen viima! Rajoitettu digipak-painos sisältää bonusbiisin - tämä versio viedään käsistä, ole nopea!
CD-single "Rush" NYT kaupoissa, hae omasi lievittämään tuskaista Poisonblack albumin odotusta!
30.8. Helsinki, Tavastia · 31.8. Turku, Klubi 13.9. Tampere, Klubi 14.9. Jyväskylä, Lutakko · 15.9. Oulu, Teatria
Keikat: Fullsteam Agency · www.fullsteamagency.com www.poisonblack.com
POISONBLACK KEIKAT
www.centurymedia.com
27
POISONBLACK
GOOTTIROKKIHAN
MAISTUU MANTELILTA!
Mustaa myrkkyä päästettiin ensimmäisen kerran maaperään kolmisen vuotta sitten. Nyt musiikillinen ympäristö on jälleen kerran vaarassa joutua himon ja epätoivon tahrimaksi. Sue pyysi asianomaisilta lausunnon.
Perheensä kanssa maalle viikonlopun viettoon lähteneen Ville Laihialan mukaan kakkoslevy Lust Stained Despairin julkaisu viivästyi sekä musiikillisista että henkilökohtaisista syistä. Sentencedin saattohoito The Funeral Albumin julkaisuineen sekä viimeisine keikkoineen vei oman aikansa, ja studioreissujakin tarvittiin useita. Ensimmäisen kerranhan olimme studiossa jo keväällä 2004, ja soundit eivät olleet sitä, mitä olimme lähteneet hakemaan. Ensimmäinen miksaus meni puihin, koska teimme sen itse ja olimme vähän liian lähellä koko prosessia. Emme nähneet aina metsää puilta, ja lopputuloksena äänistä tuli aivan liian kuivan kuuloiset, kun yritimme pelkistää sitä liikaakin. Menimme myöhemmin studioon uudestaan ja nauhoitimme kolme uutta kappaletta. Lopulta tanskalainen Tue Madsen miksasi levystä todellista pomomatskua, kertoo Ville. Vuonna 2000 alkunsa saaneesta, melodisesti rokkaavasta goottimetalliyhtyeestä ovat vaihtuneet myös sekä laulaja J-P Leppäluoto että toinen perustajajäsen, basisti Janne Kukkonen. Miehistönvaihdoksiin ei kuitenkaan liity mitään elämää suurempaa draamaa. Juha-Pekka keskittyi pääbändiinsä Charoniin, ja tämä oli tie28 dossa jo hyvissä ajoin, heti ensimmäistä levyä seuranneen rundin jälkeen. Ei siinä sen ihmeempiä. Janne halusi taas keskittyä elämässään muihin asioihin ja bassoon tuli Antti Remes. Mutta nyt kokoonpano on tiukka, ja keikkainto on kova, Laihiala sanoo. Uutta laulajaa ei tarvinnut kaukaa etsiä, sillä aiemmin pelkästään kitaraa soittanut Laihiala tarttui itse mikrofoniin. Kymmenen Sentencedissä laulettua vuotta ovat tehneet miehen äänen tutuksi, ja lieneekin liki väistämätöntä, että monet vertaavat Poisonblackin ja Senareiden musiikkia toisiinsa. Laihialaa itseään tämä ei kuitenkaan sen suuremmin liikuta. Koska Poisonblack ei ole ollut missään vaiheessa "projektibändi" vaan Laihialan sydämenasia, Sentencedin loppuminen vaikuttaa lähinnä siihen, että Poisonblackin ei enää tarvitse miettiä aikatauluja muiden kuin itsensä kannalta. No, ei ihminen äänellensä mitään voi. Itse koen bändien erilaisuuden hyvinkin voimakkaana, ja Poisonblackin musiikki on tehty aivan eri lähtökohdista. Voihan sieltä tietysti kuulla alitajuisesti jotain samoja piirteitä, mitä Senareissakin on ollut, mutta kyllä tämä on tyystin eri juttu. Tilanne on aikataulujen ja järjestelyjen suhteen tietysti ihan eri kuin aiemmin. Nyt ei ole muita bändejä mietittävänä, joten voimme edetä vapaasti, Laihiala kertoo. Raivotar, joka kertoman mukaan tarjoaa otsikollaan vähän Suomieksotiikkaa. Suoraviivaisuus ei ollut mikään pääasia, mutta varsinkin keikoilla tuli mieleen, että keskitemmon lisäksi meillä voisi olla enemmän reipasta rokkiakin. Kappaleissa on muutenkin enemmän luonnollisuutta ja orgaanisuutta. Emme esimerkiksi tuplanneet kitaroita levyllä lainkaan, vaan soundi on lähempänä sellaista kuin se keikallakin on. Levyn nimihän on tuollainen "epäpyhä kolminaisuus", jonka aiheet näkyvät lyriikoissa. Tuossa levyn nimen alkukirjaimissahan on muuten pieni sanaleikki, eli LSD. Edellisen albumin nimessähän oli sana exstacy. Kieli poskellahan tuokin on tehty, eli ei tuohon mitään huumemyönteisyyttä liity, muistuttaa Laihiala otsikoita liian tosissaan ottavia.
LSD ON EKSTAASIN VELI
Koska levyn nauhoituksissa meni aikansa, osa kappaleista on ilmestyessään ollut sävellettynä jo vuosia sitten. Pitkä tauko ja biisien muhiminen kaikessa rauhassa ovat pitäneet Laihialan mukaan mielenkiinnon ja vireen hyvin yllä. Vaikka nyt nauhoitimme uusia biisejä, niin osa kappaleista on saanut alkunsa jopa viitisen vuotta sitten. Biisien soittamisen suhteen meillä oli treeneissä pidempi tauko, mutta keikoilla kappaleisiin on löytynyt entisestään mielenkiintoa ja virtaa. Ei niitä missään nimessä ole puhkinussittu jo ennen levyn julkaisua, Laihiala kuittaa. Uuden levyn kappaleet ovat edelleen melodista ja tarvittaessa sopivan koukeroista goottimetallia, mutta aiempaa suoraviivaisempia ja rokkaavampia. Laihialan mukaan levyn nimi kertoo, missä aihepiireissä liikutaan sanoituksellisesti ja löytyypä levyltä myös suomeksikin nimetty biisi,
LEIPÄ ON PALASINA MAAILMALLA
Bändi on treenannut paljon, mutta Laihialan mukaan yksi keikka vastaa kahtakymmentä treeniä. Tämän laskutavan mukaan Poisonblackia odottaa syys-marraskuussa 700 treenin veroinen maraton, sillä bändi lähtee La-
cuna Coilin mukaan kiertämään Eurooppaa aina Keski-Euroopasta Skandinaviaan, Etelä-Euroopasta Brittein saarille. Poisonblack kiersi Lacunan kanssa pari viikkoa myös debyyttinsä jälkeisellä rundilla, mutta nyt on vuorossa seitsemän viikon kiertue ja hulppeat 35 keikkaa tusinassa maassa, mukaan lukien yhdeksän keikkaa hevibändien osalta haasteellisissa Yhdistyneissä Kuningaskunnissa. Keikkaintoa on kovasti. Saa nähdä, paljonko henkisiä veroja saa jälkeenpäin maksaa. Senareiden lopettamisen yksi syyhän olivat kiertueet ja juominen, nyt sen pitäisi pysyä paremmin kurissa. Ajallisestihan tuo alkaa olla maksimimäärä, mitä voi kiertää bändin voimin ja olla poissa kotoa. Kiertueen jälkeen kaipaa taatusti kuukautta paria aivan omissa oloissaan. Laadullisestihan tuo on erittäin hyvä kiertue, ja useat keikkapaikat ovat jo nyt loppuunmyytyjä. Rahallisestihan kiertue ei välttämättä niin paljon tuo, mutta ehkä saisi voitakin leivän päälle ja jalkaa oven väliin. Varsinkin Englannin ja Lontoon suhteen odotan, mikä on siellä meininki, Ville pohtii. Toivon mukaan Lontoossa ja maailmassa yleensäkin saadaan terroristit ja kaikkien eri uskontojen fanaatikot kuriin, sillä tätä kirjoitettaessa Lontoon Heathrow on suljettuna ja islamistiterroristeja on pidätetty. Poisonblack matkustaa tosin bussilla ja laivalla, joten vaara joutua räjäytetyksi Allahin tai muun entiteetin nimeen lienee melko pieni. Kotimaassa keikkaillessa vaara on tietysti vielä pienempi, mutta tänä vuonna ei Poisonblackia ole suomalaisilla lavoilla juuri nähty. Tavastian levynjulkaisukeikan jälkeen bändi tekee kuitenkin pienimuotoisen neljän keikan klubiturneen ennen siirtymistään Euroopan-kiertueensa avauskohteeseen Italiaan. Jos bändin keikat jäävät väliin, seuraava tilaisuus koittanee vasta ensi vuonna. Jos harvat keikat Suomessa jäävät väliin, halukkaat voivat tarkastella Poisonblackin rypistystä vaikkapa Rush-sinkkubiisistä tehdyllä videolla. Koska levy ei ilmestynyt kuin nyt syksyllä, niin emme lähteneet esimerkiksi kesäfestareille soittamaan vain soittamisen ilosta. Qstock oli kesän ainoa festarikeikkamme, mutta ehkä sitten ensi kesänä enemmänkin. Rush-biisistä teimme mielestäni suht hyvin onnistuneen promovideon melko pienelläkin budjetilla. Suuri osa avustajista oli mukana ihan talkoohengellä, ja ihan heidänkin vuokseen toivoisi, että videon näkisi mahdollisimman moni, Ville kertoo. Yhtyeensä jatkosta kakkoslevyn ja kiertueen jälkeen Laihiala ei kesämökillä "aivot narikassa" ollessaan vielä tiedä. Suunnitelmat on laadittu tämän vuoden loppuun, jonka jälkeen tilannetta tarkastellaan uudestaan. Katsotaan, kuinka vuosi ja kiertue menevät. Mietin bändin suhteen ainakin omaa panostani siinä mielessä, että kuinka paljon se vie veroja muulta elämältä. Mitään ehdotonta eitä ei tietystikään ole, mutta mahdollisen kolmoslevyn suhteen ei ole vielä tehty mitään suunnitelmia. Katsotaan, kuinka käy, toteaa Ville ja palaa grillaamaan makkaraa sekä nauttimaan elokuun lämmöstä niin kauan kuin sitä kestää.
TEKSTI: JUSSI LAHTONEN KUVA: TONI HÄRKÖNEN
29
30
ma loistava kappale, kuten Der Adler, armoton sotilasmättö Soldaten Dieser Erden sekä herkkä Revolution, eikä loppupään Feueriakaan kuunnellessa voi olla lämpenemättä liekkien loisteessa. Huippujen vastapainoksi on muutama turha alho, ja vaikka perille päästäänkin myrskyssä säädyllisesti, ratsastajat mätkähtelevät tantereelle turhan usein. Jussi Lahtonen
THE CLASSIC STRUGGLE Feel Like Hell (Ironclad Recordings)
6
Kun kerran on päästy studioon ja saatu debyytille julkaisija, niin studioajasta on otettu kaikki irti ja levylle on istutettu mitä ilmeisimmin joka ikinen valmiina ollut biisintekele. Tämän jenkkibändin tuottaja ei ole ollut täysin tehtäviensä tasalla. Jos olisi ollut, niin olisi ymmärtänyt, että joskus yksikin tunti on liikaa. Sotaisasti nimettyjen pitkähköjen kappaleiden tusinassa on useampi ylimääräinen kuunneltavaksi. Biisit eivät silti keskimäärin ole erityisen huonoja, vaikka kitarasahaa nytkytelläänkin hermostuttavasti välissä jos toisessakin. Pilaantunut omena korissa on laulaja, jonka banaali raakunta ketuttaa jo alkutaipaleella ja loppupeleissä antaa bändistä sen teknistä ja tuotannollista osaavuutta selvästi huonomman kuvan. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä kokoonpanosta löytyisi taitavampikin mörisijä. Mutta kun kitaroita on jo kaksin kappalein, eikä nykyinen laulaja äänijänteidensä lisäksi venyttele muita kieliä, olisi hänellä mahdollisesti edessä virkaheiton metallivokalistin kova kohtalo. Jos yhdessä musisointi menee lopputuloksen edelle, niin siihen ei ole nokan koputtamista kenelläkään. Feel Like Hell ja Storm of Swords puhuvat kieltä, jota ilman edellä käsiteltyä häiriötekijää olisin valmis kuuntelemaan paljon enemmän. Oskari Lehtinen
Hoffmanin veljesten lähtö näytti olevan tervetullut. Vaikka Deicide on niitä harvoja death metal -porukoita, jotka ovat pystyneet säilyttämään tasonsa vuosien saatossa, on The Stench of Redemption äärimmäisen keskinkertaista kamaa. Toisaalta, Glen Bentonin retkue kykenee aina löytämään vanhasta jotain uutta ja kaivamaan ne tarttuvimmat riffit esiin. Siitä huolimatta ei uutukainen tarjoa mitään merkille pantavaa ja latistuukin keskivaiheilla melko mitäänsanomattomaksi lanaukseksi. Vaikkei Redemption jaksa kantaa loppuun asti, on kyseessä keskimääräistä parempi death metal -levytys. Jääkäämme kuitenkin innolla odottamaan, mitä seuraavat tuotokset sisältävät. Lassi Orell
OLD Down With the Nails (Peaceville)
Mielikuvituksellisesti nimetyn saksalaisporukan debyytti käsittää vanhaa kunnon rokkaavaa blackthrashia. Yhdeksän biisin tiukka paketti rienaa uskontoamme kornien biisinnimien voimin. Down With the Nails on toisaalta pirteää perusmeininkiä ja huomaa, että Celtic Frostit ja Hellhammerit on kyllä kuunneltu. Yhtymäkohta ruotsalaisen Damnationin taannoiseen Destructo Evangeliaankin löytyy. Siihen ne hyvät puolet sitten loppuvatkin. Down With The Nails on jälleen kerran yksi monista nostalgialevyistä, eikä se tarjoa mitään uutta tai yllättävää. Viimeistään kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen Down With the Nails latistuu suomeksi sanottuna tylsäksi. Vaikkeivät biisit ole varsinaisesti samanlaisia, kärsitään silti taustamusiikkiorkesteriksi muuttumisesta. En ymmärrä, mistä ja miksi näitä "hyvän olon" bläkkisbändejä oikein putkahtaa ja kuka tällaisia edes viitsii sainata. Jos albumilla olisi hitaampia osuuksia vastapainona, olisi arvosana korkeampi, mutta kun näin ei ole, asettuu viisari tyydyttävän kohdalle. Lassi Orell
ovat stadioneitakin isompia. Mutta että Metal Will Stand Tall? Hyvä, jos näin on, mutta ei tällä kyllä ole mitään tekemistä metallin kanssa. AOR ja muu pehmohardrock on huomattavasti lähempänä. Pojat väittävät olevansa "born to raise some hell" ja "made of steel", mutta moiset lauseet ovat pelkkä kurkku spandex-housujen lahkeessa. Ja Vuoden Kauhein Slovari -palkinto myönnetään Song for You -biisistä, jonka itämais-kirkollis-oopperamaista taustajoikua ei yksinkertaisesti pysty nauramatta (tai itkemättä) kuuntelemaan. Muutenkin levyn läpikahlaaminen on tuskaisaa. Teippaan itseni kiinni tuoliin, jotta en ylety soittimen skip-nappiin. En anna nelosta, sillä vaikka muu materiaali koettelee sietokykyni rajoja on levyn loppupuolelta löytyvä Number One oikeastaan aika hyvä biisi. Miki Peltola
huutaja. StoneSourissa hän luojan kiitos malttaa ajoittain jättää karjumisen sen paremmin taitaville, ja saa aikaan mukaviakin rokkitunnelmia. Levy on puistattavan epätasainen. Muutaman mukiinmenevän rallin jälkeen kuulijaa kidutetaan kamalilla radioslovareilla. Valitettavasti vain bändin soitto ja sitä myötä asenne alkaa lipsua heti kun perusrokista palataan lässyn amerikkametallin puolelle. Silloin on piru merrassa. Lukekaapa vaikka huviksenne ja opiksenne Sillyworldin sanat jos ne käsiinne saatte: kun Taylor uhmakkaasti möykkää rauhanmerkkiä näyttävien sormien tunkemisesta takapuoleen, on ilmassa yhtä uskottavaa attitudea kuin Fred Durstissa laulamassa "meidän sukupolvesta". Happamia, sanoi kettu ameriikanrokkareista. Lotta Heikkeri
6
BETWEEN THE BURIED AND ME The Anatomy of (Victory records)
THUNDERBOLT Love & Destruction (Massacre)
6
DEICIDE The Stench of Redemption (Earache)
Jenkki-deathin suurimpiin, kuin myös kärkinimiin kuuluva Jumalmurhahan ei paljoa esittelyjä kaipaa. Nyt levy-yhtiö- ja miehistönmuutoksia kokenut Deicide hyökkää kunnioitettavalla kymmenennellä albumillaan. Edellisellä präiskäleellä saatu melodinen esimaku saa tällä levyllä jatkoa. Uudet kepittäjät Ralph Santolla sekä Cannibal Corpsestakin tuttu Jack Owen jatkavat samalla linjalla, eikä se ole ollenkaan huono asia. Päin vastoin, melodiset soolot tuovat biiseihin, ristiriitaista kyllä, aivan uudenlaista brutaaliutta, mikä myös edesauttaa tunnistettavuutta ja elävöittää kalmankatkuista räimettä tappaen suurimman osan raatokärpäsistä.
7
THE POODLES Metal Will Stand Tall (Lionheart)
Jos tämä on vitsi, se ei naurata. Jos tämä ei ole vitsi, se naurattaa vielä vähemmän. Ruotsalainen The Poodles seuraa 1980luvulla suosiota nauttineiden Wingerin, Europen ja Dokkenin jalanjäljissä. Edellä mainitut onnistuivat kynäilemään muutaman hitin, mutta nämä puudelit eivät kyllä osu tikoillaan edes lähelle taulua. Jälki on ammattitaitoista ja samalla hyvin kliiniä. Kovaa ja korkealta vedetyt stemmat osuvat kohdalleen paremmin kuin autotuner ja kertosäkeet
5
Onhan se kiva, että bändillä on esikuvia. Ja varmasti idoleiden parhaita kappaleita on kiva soitella ja unelmoida olevansa jonain päivänä yhtä hieno ja taitava. Mikäs siinä. Mutta miksi hemmetissä siitä täytyy tehdä levy? Between the Buried And Me lienee ihan kyvykäs yhtye omalla alallaan. Esikuvien apinoiminen ei vain jaksa vakuuttaa. Orjallisesta matkimisesta on levyllä tosiaankin kyse, sen verran tarkasti bändi pyrkii suosikkiensa soundeja kopioimaan. Suurin osa coveroiduista bändeistäkään ei jaksa yllättää: kuka olisikaan arvannut, että raskaan musiikin orkesteri on hakenut inspiraatiota Sepulturasta, Panterasta tai Metallicasta? Kevyempää ja yllätyksellisempää osastoa levyllä edustavat Queen-, Pink Floyd- ja Blind Melon -lainat. Sinänsä on ihan mukava oppia, mistä orkesteri on saanut innoitusta. Omien versioiden tekeminen vain olisi parempi tapa kunnioittaa hyviä bändejä. Suurimmaksi kompastuskiveksi muodostuu Tommy Rogersin laulu, joka tekee hallaa monille mainioille veisuille. Lienee pojalla liian suuret luulot omasta lauluäänestään. Nyt Kickstart My Heart kuulostaa yhtä kamalalta kuin hevikaraokessa kuultuna. Lotta Heikkeri
6
Norjalainen Thunderbolt on meikäläiselle uusi yrittäjä, vaikka ovat näemmä julkaisseetkin jo aiemmin yhden levyn. Keväällä bändi kiersi ympäri Eurooppaa King Diamondin lämmittelybändinä, joten jonkinlaista tunnettavuutta se sillä varmasti saavutti. Eri asia sitten on, miten bändi saa levyjänsä kaupaksi tämä kun ei järin erikoista heviä ole. Levyn alku on hämäävä. Kolme ensimmäistä kappaletta toimivat erittäin hyvin. Jopa niin hyvin, että ehdin jo innostua pahanpäiväisesti. Paluu arkeen oli kuitenkin edessä viimeistään levyn puolivälin tienoilla. Eihän tästä ollutkaan paljon mihinkään, panokset oli käytetty jo heti alkupäässä. Avauskappale Heavy Metal Thunder on jo nimenäkin niin hieno, ettei voi olla pelkkä Saxonin yksinoikeus tehdä sen nimistä kappaletta. Onneksi Thunderbolt onnistuu vaativassa tehtävässään hyvin ja biisi toimii kuin häkä. Samoin nimikappale on erittäin hyvä. Levyn päättävä Sin, Sex & Spandex naurattaa nimensä puolesta. Thunderboltin laulaja Tony Johanssenin ääni muistuttaa Bruce Dickinsonia ja Lizzy Bordenia. Jälkimmäistä siinä määrin, että koko bändi tuo mieleen Lizzy Bordenin. joskin tämä amerikkalaisbändi oli paljon parempi ainakin ensimmäisllä levyillään. Kimmo Jaramo
STONESOUR Come What(ever) May (Roadrunner)
FIREWIND Allegiance (Century Media)
6
StoneSouria markkinoidaan pitkälti Slipknot-laulaja Corey Taylorin bändinä. Myynti lienee taattu nu-metallistien keskuudessa, mutta monia se voi myös pelottaa pois. Taylor kun ei ole koskaan ollut kaksinen laulaja, eikä varsinkaan
9
MONSTERISER The Long Snap to Zero (Playground)
9
Onpas tässä maukas yhdistelmä rokkia, heviä, grungea ja stoneria! Idästä kajahtaa jälleen, sillä Monsteriser on mm. Mokoman ja Stam1nan tuottajana, äänittäjänä ja miksaajana kunnostautuneen Miitri Aaltosen oma lapsi. Ja kun bändistä löytyy hänen lisäkseen Kotiteollisuus-Hynysen pikkuveli, Nightwishin kitarateknikko ja vielä basisti, niin täytyyhän homman toimia. Studioguru-Aaltonen on luonnollisesti pitänyt huolen siitä, että levyllä on pirullisen hyvät soundit. Jyrää ja jytää riittää, mutta samalla biiseissä on myös ilmaa. Ja mikä tärkeintä: kappaleet ovat lähes poik-
keuksetta helvetin hyviä. Days Like These, Nails And Daggers, Keep It, Stillborn sekä Erase the Disease ovat kaikki aivan mainioita vetoja. Niissä on tarpeeksi koukkuja ja tarttumapintaa. Lisäksi erityisesti minua miellyttävät (jyräkitarariffien ohella) hyvällä maulla sijoitellut ja tyylikkäästi vedetyt stemmalaulut. Puun takaa (ainakin minulle) tullut Monsteriser on miellyttävä yllätys ja bändin debyyttialbumi The Long Snap to Zero ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Jotkut ne vain osaavat. Miki Peltola
Kreikkalaisruotsalainen Firewind on genrensä parhaimpia bändejä. Vielä jokunen vuosi sitten olin valmis työntämään yhtyeen täysin persoonattomana ja turhanpäiväsenä pumppuna jonnekin maan rakoon, mutta niin ne ajat muuttuvat. Kitaristi Gus G:n johtama ryhmä on jälleen kokenut miehistönvaihdoksia, joista tärkeimpänä tällä kertaa uusi laulaja, kreikkalainen Apollo Papathnasio. Miehen komea ääni sopiikin vallan mainiosti kappaleisiin. Firewindin neljäs levy on yhtyeen paras. Ei niin kovin nopeaa power-metallia soittava ryhmä on saanut aikaiseksi todella hyviä sävellyksiä, joita ei ole pilattu turhilla tilutuksilla tai muulla koreilulla. Nimikappaleen ohella levyn parhaimmistoa edustavat aivan sairaan kova Falling to Pieces ja Breaking the Silence, jossa vierailee Tara niminen naislaulaja. Levyn päättävä Where Do We Go from Here ei sekään ole kehno, mutta muistuttaa turhan paljon Scorpionsin Big City Nightsia. Lienee tahatonta, mutta sävelkulku on melkein yksi yhteen. Kun Firewind osoittautui kesäkuisella Ruotsin-keikallaankin toimivaksi poppooksi, ei voi muuta kuin toivoa sille onnea ja menestystä sekä mainetta Suomessakin. Kimmo Jaramo
FALL OF THE IDOLS The Womb of the Earth (I Hate Records)
Torniossa osataan tehdä muutakin kuin punkkia. Sen todistaa doom-bändi Fall of the Idols, joka on toiminut jo useita vuosia. Paikallista menestystä on kertynytkin jo, mutta kansallisella tasolla yhtye on lähinnä alan diggarien tuntema. Koska musikki ei ole mitään Spice Girlsiä tai Lordia, on se varsin ymmärrettävää. Yhtyeestä tekee erikoisen jo kokoonpano, jossa on kolme kitaristia. Eihän bändi sentään mikään Lynyrd Skynyrd ole, joten tuntuu varsin kummalliselta, että doomia tykitetään näin monen ukkelin voimin. Levyllä kitaravalli kumminkin on kuosissa, eikä maallikko osaa sanoa kuinka monta miestä siellä oikein sahaa. Keikalla varmasti moinen ylimitoitus voikin sekä kuulostaa että ehkä myös näyttääkin hyvältä, vaikkei bändin jätkät mitään Patrick Swayzejä olekaan ulkonäöltä. Laulaja Jyrki Hakomäen ääni oli allekirjoittaneelle pienoinen yllätys, sillä muistelisin saman miehen ulosannin olleen aikaisemmissa bändeissään paljon huonommin istuva kuin nyt. Örkkimörinää ei siis levyltä löydy, vaan laulu on mukavan puhdasta. Levyn kahdeksasta kappaleesta on vaikea erottaa mitään yksittäistä kipaletta. Hidasta ja laahaavaa doomia löytyy joka raidalta. Levyn pituus voi tuntua perushevidiggarista jopa tuskalliselta, mutta doom-faneille tämä on yhtä mannaa. Pelkistetty kansi poroineen on se verran tyly, että se sopii musiikin kanssa hyvin yhteen. Kimmo Jaramo
7
32
TOWERS OF LONDON Blood Sweat & Towers (TVT)
Pelkästään heitä kohtaan suunnatun vihan määrästä voi päätellä, että Towers of London tekee jotain oikein. NME:n kirjepalstan vihatuimman bändin titteliä jo yli vuosi ennen ensimmäistä levyään suvereenisti hallinnut lontoolaisviisikko tekee jotain, johon noin 90% tämän ajan bändeistä ei kykene: herättää tunteita. Towers of Londonia vihataan kotimaassaan paljolti samoista syistä kuin The Darknessia. Bändi on arrogantti, kukkoileva, äänekäs ja näyttää Mötley Crüelta Too Fast for Loven aikoihin. Siinä neljä syytä siihen, että Towers of London on Rockbändi isolla R:llä ja Bloc Party ei. Punk-asennetta 80-lukuiseen tukkaheviin sekoittava viisikko ei esikoisellaan ansaitse edes sivuhuomautusta rockin historiankirjassa, mutta todistaa opiskelleensa kyseistä opusta riittävästi osatakseen ottaa vaikutteita oikeista suunnista. Esikois-albumilla Thin Lizzy paiskaa kättä Sex Pistolsin kanssa, taputtaa samalla W.A.S.P:ia selkään ja puristaa Def Leppardia perseestä. Blood Sweat & Towers on riemastuttava bilelevy, joka asettuu samalle viivalle Andrew W.K. muutaman vuoden takaisen party-metallin kanssa ja selviää kirkkaasti voittajana. Tällä asenteella bändille voi ennustaa joko todella pitkää tai hyvin lyhyttä uraa. Jos haluatte nähdä rock-asennetta omin silmin, etsikää YouTubesta pätkä, jossa TOL: n pojat pieksävät humalaisen vittuilijan pitkällisen yllytyksen jälkeen. Väkivalta ei aina ratkaise ongelmia, mutta joskus sen katsominen ilahduttaa. Tomi Tuominen
8
THE HIDDEN CAMERAS Awoo (Rough Trade)
Toronton The Hidden Camerasia voidaan Broken Social Scenen ja koko Constellation-rosterin ohella hyvällä syyllä pitää bändinä, joka aloitti Kanadan pitkään jatkuneen valtakauden indierockissa. Kolmosalbumillaan bändi jatkaa miehistönvaihdoksista huolimatta pitkälti hyväksi havaitsemallaan tiellä. Kun Joel Gibb bändeineen esikoisalbuminsa aikaan saavutti huomiota paljolti rankan homoeroottisilla sanoituksillaan, jotka makeaan orkestraalipoppiin yhdistettynä loivat epätodellisen tunnelman, on kolmoslevyllä The Hidden Camerasista jäljellä ainoastaan se orkestraalipop-puolisko. Gibbin sanoitukset Awoolla liikkuvat paljolti pop-musiikin peruskuvastossa. Rakkaustarinoissa joiden kohdetta ei varsinaisesti henkilöidä kumpaankaan sukupuoleen. Tässä vaiheessa kaikki jo tietävät, että Gibb on homoseksuaali, mutta jostain syystä hän on mennyt takaisin kaappiin kuin käänteinen Morrissey. Hidden Camerasin musiikissa ei varsinaisesti ole mitään vikaa. Nimibiisi Awoo on jopa melko tarttuva rallatus, mutta kun yhden tempun poni kieltäytyy esittämästä temppuaan, tuntee kuulija itsensä petetyksi. Awoo tuntuu siltä kuin Risto olisi tehnyt levyn jonka olisi sanoittanut Mamban Tero Vaara. Awoolla The Hidden Cameras ei ole enää vaarallinen tai uhkaava. Pelkillä sävellyksillään se ei koskaan olisi siinä missä se on nyt. Tomi Tuominen
7
PHARRELL In My Mind (Virgin)
7
PELLE MILJOONA & ROCKERS Arambol (Stupido)
7
Pelle Miljoona käynnisti toisen puolivuosisatansa briljantilla Elä!-dvd:llä, ja nyt on uuden studioalbumin aika. Osittain Intiassa, osittain Helsingissä äänitetty Arambol on leutoa
Phil, Brian, George, Joe, Giorgio, Bob, Rick, Steve, Butch, Dave. Huipputuottajia riittää pop-musiikin historiassa pilvin pimein, mutta aniharva heistä on yhtä tunnistettava kuin Pharrell. Edellisestä joukosta saatat tunnistaa etunimien perusteella muutaman, mutta jokainen tietää välittömästi kenestä puhutaan kun kuulee nimen Pharrell. Viisi vuotta sitten Chad Hugo ja Pharrell Williams olivat maailman kuumin tuottajakaksikko nimellä The Neptunes. Ala-asteelta asti toisensa tunteneet kaverukset olivat kasvaneet rock-musiikin parissa ja sovelsivat Led Zeppelinin ja Lynyrd Skynyrdin oppeja hiphop-tuottamiseen järisyttävin tuloksin. Minimalistinen tuotanto, synkopoidut biitit, kekseliäät soundivalinnat ja rockista omaksutut kappalerakenteet loivat kokonaan uuden hiphopin alalajin, The Neptunes -soundin. Jossain vaiheessa 43% Yhdysvaltain radiossa soivista kappaleista oli Hugon ja Williamsin käsialaa. Pian uusi tuottajasukupolvi omaksui heidän metodinsa ja alkoivat tuottaa biisejä, jotka paradoksaalisesti kuulostivat enemmän The Neptunesilta kuin se itse koskaan. Williams on nykyisin epäilemättä yksi pop-musiikin vaikutusvaltaisimmista hahmoista ja tärkeimmistä miespuolisista seksisymboleista. Silti hänen ensimmäisen soolo-albuminsa nimi ja vallitseva teema on In My Mind. Pharrell on esikoisellaan kuin kiimoissaan kieriskelevä teinipoika. Statuksestaan huolimatta hän tuntuu edelleen olevan pahasti puutteessa, mutta hänen mielikuvituksessaan
ja sanoituksissaan seksiä harrastetaan kaiken aikaa. Soundivalintoja myöten 80-luvun puolivälin Stevie Wonderilta kuulostavat Young Girl ja Take It Off (Dim the Lights) edustavat jo niin nolostuttavan limaista kutumusiikkia, että niiden kuuntelemisen jälkeen suihku tai vähintään alapesu on pakollinen. Limaisuuden toista äärilaitaa ja samalla melkoista kontrastia sitä edeltäviin biiseihin edustaa Pharrellin oodi Jeesuksen iloille, Our Father. Hiphop-levy ei olisi täydellinen ilman tekijänsä uskontunnustusta biisissä tai edes kansilehdykässä, mutta näin blatantti kaksinaismoralismi tuntuu ainakin omaan korvaan kovin kummalliselta. Parhaimmillaan Pharrell on duetoidessaan Gwen Stefanin kanssa singleraidalla Can I Have It Like That, mutta sekään ei yllä aivan menneiden vuosien parhaiden The Neptunes tuotantojen tasolle. Ainoa kappale, joka In My Mindilta lopulta päätyy omaan voimasoittooni on You Can Do It Too, Amerikan nuorisoon toivoa valava kertomus siitä, miten jokaisesta voi tulla Pharrell. In My Mind on se levy, joka soittimeen pitäisi livauttaa ennen kuin rakastelee tyttöystäväänsä kesäyön kuumuudessa, mutta valintana se olisi niin ilmeinen ja nolo, että Slayerkin tuntuu luontevammalta seksimusiikilta. In My Mind ei ole se mestariteos jota odotin, mutta saa jälleen miettimään mitä olisi tapahtunut jos The Neptunes todella olisi tuottanut popin kuningas Michael Jacksonille albumin. Näyttää siltä, että sitä emme saa koskaan tietää. Tomi Tuominen
35
39
ENSI-ILTAELOKUVAT
KUUKAUDEN LEFFAVIERAS
nä oli kyse. Ja siis herra jumala, miten hermostuttavaa se oli, kun näitä komentokeskuksia ja lennonjohtoja oli suunnilleen miljardi, ja kaikki sählää vaan omia asioitaan, eikä mikään ei suju kun koordinaatio ei toimi. Mäkin olin jo ihan raivona, että missä se yhteysupseeri oikein on, kun sitä koko ajan huudettiin. Ja sitten kun se tuli, se oli sellanen raukkaparka... Mitä olisit käsikirjoituksessa muuttanut, jos olisit mahdollisuuden moiseen saanut? Ehkä muutama itkuinen kotipuhelu olisi jäänyt kirjoittamatta. Matkustajien ihmisyys ja jokamiesmäisyys tuli paremmin ja koskettavammin esille jo alun tylsistyneissä kenttäodotusilmeissä ja jokapäiväisissä keskustelunpätkissä. Ehkä kuva rukoilevan terroristin verisistä käsistä näkyi yhden kerran liikaa: me tajuttiin jo, että kiihkouskonnollisuudella on aina veriset kädet. Tai ainakin me uskontoja inhoavat tajuttiin. Mä luin muinoin yliopistossa muun muassa uskontotieteitä, mitä kautta mulla on tavallaan käänteinen kiinnostus kaikkiin uskontoihin... tai jonkunlainen viha-rakkaussuhde. Tossahan näytettiin uskonnollista fanatismia puolin ja toisin, kun lopussa se kristitynkin raivo oli aikamoista. Mutta mikä mielestäsi oli elokuvaa sanoma eli pointti tai motiivi? No sas se! Ei kai muuta kuin se loppulauseessa sanottu, eli että elokuva oli omistettu niiden ihmisten muistolle. Mä en keksi mitään muuta. Hirveältähän tuntuisi sanoa, että haluttiin tehdä hyvä katastrofielokuva... koska eihän se niin voi olla.
TÄHDET
Hartikainen: Halme: ½ ½
United 93, USA 2006. Ohjaus ja käsikirjoitus: Paul Greengrass. Pääosissa: Christian Clemenson, Gary Commock, Polly Adams, Opal Alladin, Starla Benford, Trish Gates, Nancy McDoniel, David Alan Basche, Richard Bekins, Susan Blommaert. Kesto 112min. (ensi-ilta 18.8.)
9/11, KERTAUSKURSSI, OSA 1
Viime kuussa Suen leffavieraana oli uuteen Onni von Sopanen elokuvaan musiikin tehnyt Kerkko Koskinen. Tällä kertaa istutimme elokuvateatteriin saman elokuvan käsikirjoittajan Johanna Hartikaisen, joka aiemmin on niittänyt kehuja tv-sarjan Tahdon asia kässäristä. Katsottavana oli ensimmäinen 9/11iskusta kertova elokuva United 93, joka toimii kivana pohjustuksena Oliver Stonen tulevalle World Trade Center -leffalle. United 93:n juonta kuljettaa se neljäs 11. syyskuuta kaapattu matkustajakone, joka ei lopulta päätynytkään kaapparien suunnittelemaan kohteeseen, koska matkustajat (R.I.P .) onnistuivat tyrehdyttämään kaapparien puuhastelut. Elokuva kantoi niin minun kuin vierailijammekin aistimiin kiitettävää toden tuntua, mutta perustuikohan tuo enemmän käsikirjoitukseen vai ohjaukseen? Tästä todellisuudesta antaisin kunnian ohjaajalle, sillä varsinkin lennonjohtohälinöissä henkilöohjaus oli oivallista, samoin näyttelijäsuoritukset. Kuvaus oli myös tyylilajiin sopiva. Tunsin melkeinpä olevani mukana. Nättejä kuvia ei tarvittu. Ja hirveän hyvä ratkaisu oli se, että kaikki olivat ns. tuntemattomia näyttelijöitä. Joku Tom Hanks siellä matkustamossa olisi pilannut heti koko jutun. Jotenkin mä olin tunnistavinani joitakin naamoja ehkä jostain sarjoista tai muualta, mutta nimeämään ei millään pysty. Enemmänkin tuntui siltä, että ne olisivat saattaneet joskus tulla kadulla vastaan. Sehän vain lisää realismin tuntua, että mukana on myös tutun näköisiä hyvänpäivänkavereita. Nimenomaan. Ja vaikka varsinkin ne pikkupoikamaisemmat kaapparit oli semmosia ihan hakattavia, joille olisi tehnyt mieli vetää litsarit, niin silti ne oli kauhean koskettavia hahmoja. Enimmäkseen vain säälitti, että "pojat, älkää nyt!". Traagisin niistä kaappaajista oli se konetta ohjannut rillipää, se oli ihan hirveän liikuttava. Se ei edes tuntunut haluavan tehdä sitä koko juttua. Demonisaatiosta ei ollut tietoakaan, vaan kaapparit näytettiin aivan yhtä ihmismäisinä ihmisinä kuin kuka hyvänsä meistä. Sellaiseen taidetaan nykyään olla menossa. Esimerkiksi Perikato-elokuvassa Hitler näytettiin ihan tavallisena ihmisenä eikä minään ylivoimaisena pahana toisesta ulottuvuudesta. Ehkä sekin on yksi merkki siitä, miten nykyään yleinen käsitys on mennyt siihen, että pahuus on ihmisessä, jokaisessa ihmisessä. Joissakin ihmisissä se vain ilmenee voimakkaammin kuin muissa. Ja tilanteen mukaanhan se menee. Kaikissa pahoiksi määritellyissä ihmisissä on myös paljon hyvin normaaleja piirteitä. Myös periamerikkalainen über-patrioottisuus oli elokuvasta riisuttu. Monet jenkkikatsojat saattavat nähdä United 93:n jopa epäisänmaallisena elokuvana, kun kaikki "hyvikset" sössivät minkä ehtivät. Niin... ihan vaan ihmisyydestähän sii-
JOHANNA HARTIKAISEN FANITUSLISTAT
sa herttaisen idyllisessä maissipeltojen ympäröimässä pikkukaupungissa mennään kirkonmenojen jälkeen jäätelöbaariin, ja Malachain johdolla lapset ja teinit teurastavat kaikki aikuiset. Kamalaltahan se kuulostaa, mutta musta siinä on jotain syvällisempää. En tiedä mitä, mutta jotain." Suosikkinäyttelijä: Julia Roberts ("Musta se on ihana, ja kaikkia sen pöhköimmätkin leffat on ihania pelkästään sen itsensä takia.") Suosikkikokoperheenelokuva: Koko Paluu tulevaisuuteen sarja ("Kaikessa pöhköydessään ne on mainioita, vaikka eihän niissä ole päätä eikä häntää. Ehkä niissäkin on joku yhteys Maissilapsiin...?")
Aution saaren elokuva: Luc Bessonin The Big Blue ("Se kestää katsomisen tosi moneen kertaan. Ja kuten kyseisen elokuvan lopussa tehdään, voisi itsekin lopuksi vain lähteä sukeltamaan, eikä palata enää ikinä. Mä en ole ikinä oikeasti sukeltanut, mutta tossa elokuvassa sukeltaminen näytetään todella houkuttelevana asiana.") Paras leffakohtaus ikinä: "Maissilapset-elokuvan alku, jos-
THE SENTINEL SALALIITTO
The Sentinel Salaliitto, USA 2006. Ohjaus: Clark Johnson. Pääosissa: Michael Douglas, Kiefer Sutherland, Kim Basinger, Eva Longoria, David Rasche. Kesto: 110 min.
AUTOT
Autot (Cars), USA 2006. Ohjaus: John Lasseter. Suomalaisina ääninä mm. Sami Uotila, Aarno Sulkanen, Irina Lahtinen, Heikki Silvennoinen, Tommi Korpela, Antti Reini. 118 min.
½
Koska minua eivät autot voisi henk. koht. vähempää kiinnostaa, en millään olisi uskonut innostuvani animaatioelokuvasta, jossa kaikki henkilöhahmot ovat puhuvia autoja. Ja niin inhimillisiä, että "voi että". Autot ajavat kilpaa, katsomoissa hurraa valtava joukko autoja, ja itse asiassa jopa kärpäset ovat autoja. Ja yksi autoista on 60-lukuun jumiutunut hippihörhö. Kaikkea ne keksii! En myöskään ole ikinä pitänyt suomeksi dubatuista elokuvista, mutta tämä on siinäkin suhteessa poikkeus. Niin hienosti suomennettu, ohjattu ja näytelty homma, että eipä alkuperäisäänillä niin väliäkään. Autojen luonteet määrittyvät paljon tarkemmin ja oivaltavammin kuin useimmissa ihmisten näyttelemissä elokuvissa. Ehdottomasti herkullisin hahmo on Heikki Silvennoisen suulla umpipaksua tamperetta vääntävä hinausauto Martti. Tarina jakautuu kahteen eri osioon, jotka eivät nivelly toisiinsa aivan niin hyvin kuin pitäisi. Pieni osa parintuntisesta kokonaisuudesta pisti jopa haukotuttamaan, mutta herkkua piisasi silti ihan riittämiin. Alussa ja lopussa ajetaan kilpaa ovaaliradalla, ja siinä välissä pääkilpuri Salama McQueen kokee pitkän, tuskaa ja romantillisuutta sisältävän seikkailun pienessä maalaiskaupungissa. Suhteellisen syvälliselläkin draamallisella sisällöllä varustettuna tämän voisi määritellä melkeinpä paremmin aikuisille kuin lapsille soveltuvaksi vaikka toki lapsetkin kärryillä (heh-heh) pysyvät. Useissa nykyanimaatioissa viljeltyjä, vain aikuisille ymmärrettäviä viittauksia muihin elokuviin tässä ei harrasteta. Kaiken kruunaa elokuvan visuaalinen loisto, kaikin puolin rikkeetön jälki on todella silmää hivelevää. Löysiä pois leikkaamalla tästä saisi helposti vähintään neljän tähden elokuvan. (ensi-ilta 25.8.) Markku Halme
Suuren maailman staroilla on suuren maailman elkeet. Michael Douglas on tuottanut tämän elokuvan ja näyttelee siinä pääosaa. Siksipä Douglasin hahmo, USA:n salaisen palvelun agentti Pete Garrison on mukana lähes joka kuvassa. Kiefer Sutherland, Eva Longoria ja Kim Basinger on huolella valittu kolmikko, jonka tehtäväksi jää lähinnä säestää Pete-Douglasin rymistelyä. Kyseinen agentti on saavuttanut tietynlaista mainetta heittäytymällä Ronald Reagania kohti ammutun luodin eteen. Vuodet eivät ole Garrisonia viisastaneet, mistä osoituksena tämä on mennyt aloittamaan suhteen työnantajansa vaimon (Basinger) kanssa. Työnantajansa sattuu tietenkin olemaan
Yhdysvaltain presidentti. Tästähän saisi irti paljonkin, mutta ei, kuvaan tuodaan kamalan kauheat pahis-terroristit, jotka kas kummaa, aikovat teilata Amerikan presidentin. Kiintoisaa sinänsä, että tosielämässäkin kyseisen pestin haltija saa kymmenittäin murhauhkauksia viikoittain ja niitä setvimään tarvitaan kokonainen virasto. Uhkailuista ei juuri huudella julkisuuteen, edes silloin kun jokin niistä on ollut lähellä toteutua. Mutta Salaliitto jättää aihionsa puolitiehen. Elokuvan juoni on jonkinlaista mukaelmaa 24- ja Takaa-ajettu-sarjoista. Käsikirjoitus lienee lojunut toistakymmentä vuotta komeron hyllyllä, ainakaan yhtään tuoretta ideaa ei mukana ole. Näytteleminen on lähes läpikävelemisen tasolla, vaikka esim. Douglas kovasti irvistelemällä esittää repertuaarinsa koko laajuudessaan. Ohjaaja Clark Johnson on kunnostautunut aiemmin lähinnä television puolella, ohjaamalla mm. Shieldiä. Se näkyy kankaalla, visuaalisesti Salaliitto on varsin puiseva. Koko homma toimii varmasti parhaiten televisioruudusta katsottuna. (ensi-ilta 25.8.) Vesa Kataisto
40